The Project Gutenberg EBook of Martin Paz, by Jules Verne

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Martin Paz

Author: Jules Verne

Release Date: December 15, 2005 [EBook #17312]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTIN PAZ ***




Produced by Tapio Riikonen






MARTIN PAZ

Kirj.

Jules Verne


Suomennos


G. W. Edlund, Helsinki, 1880.




I.


Aurinko oli laskeumaisillaan Cordillerien lumenpeittämien huippujen
taakse, vaan virkistyttävä viileys näkyi täyttävän Perun ihanan taivaan
ilmaa. Tullut oli se päivän hetki, jolloin voi europalaisten tavalla
nauttia elämää ja pylväskattojen ulkopuolella hengittää keuhkoihinsa
jonkun terveellisen tuulahuksen.

Ensimäisten tähtien kohotessa taivaan rannalla käveli monilukuisia
jalkamiehiä Liman kaduilla ja keskusteli juhlallisesti joutavimmista
asioista. Tänä päivänä oli ollut suuri kansankokous Plaza Mayor'illa,
vanhan kuningaskaupungin torilla. Käsityöläiset käyttivät viileätä
iltaa hyväkseen kokien ansaita rahoja; he hyörivät ja pyörivät
toimeliaasti väkijoukossa ja kehuivat rähisevällä äänellä tavarainsa
erinomaisuutta. Naiset, huolellisesti verhottuina viittoihinsa, jotka
peittivät heidän kasvojaan, tunkesivat polttajien parvien läpi.
Muutamat korkeasukuiset naiset tanssipuvuissa sekä kaunistetut
paksuilla, pitkillä, luonnollisten kukkasten koristamilla palmikoilla
rehentelivät raskaissa vaunuissa. Indianit kävelivät ohitse silmiään
nostamatta ylöspäin, hyvin tietäen olevansa liian halvat tullakseen
huomatuiksi, eivätkä liikenteillä eikä puheilla ilmaisseet salaista
kateutta, joka heitä kalvasi; siten olivat he mestisien jyrkkiä
vastakohtia, jotka niinikään olivat ylönkatsotuita, vaan joiden
tytymättömyys enenmän tuli ilmi kuin indianien.

Mitä hispanialaisiin, noihin Pizarron pöyhkeihin jälkeläisiin tulee,
kävelivät he päät pystyssä, juuri kun siihen aikaan, jolloin heidän
esi-isänsä perustivat "kuningasten kaupungin". Heidän polvesta polveen
kulkeva ylönkatseensa käsitti sekä indianeja, joita he olivat
kukistaneet että mestisejä, jotka olivat syntyneet hispanialaisten
avioliitoista uuden mailman alku-asukasten kanssa. Indianit, jotka,
kuten muutkin orjuuteen joutuneet kansakunnat, eivät miettineet
kahleittensa murtamista, vihasivat yhtä paljon vanhan keisarikunnan ja
Inkan voittajia kuin mestisiäkin, jotka olivat jonkunmoinen väliluokka,
täynnä hävytöntä röyhkeyttä.

Mutta nämä mestisit, jotka hispanialaisten tavoin ylenkatsoivat
indianeja ja indianien tavoin vihasivat hispanialaisia, elivät huonossa
sovussa muiden asukkaiden kanssa.

Parvi tällaisia nuoria miehiä neuvotteli lähellä kaunista
suihkulähdettä, joka on keskellä Plaza Mayor'ia. Verhottuina
"punchoihinsa" (neliskanttisiin, suuriin vaatekappaleisiin, joissa on
reikä päätä varten) ja leveälahkeiset, tuhansista väristä hohtavat
housut jalassa sekä Guayaquillista tuodut, leveälieriset olkihatut
päässä, he puhelivat, huusivat ja liikuttivat käsiänsä.

"Olet oikeassa, André", sanoi hyvin nöyrästi pieni mies, nimeltä
Millaflores.

Tämä Millaflores oli André Certan kuokkavieras, nuori mestisi, rikkaan
kauppamiehen poika, jonka isä oli tullut murhatuksi, kapinoitsia
Lasuentes'en viimekst nosta. massa kapinassa. André Certa oli perinyt
Suuren omaisuuden, jonka hän antoi Otävänsä vapaasti käyttää, niiltä
hän vaati ainoastaan alamaista nöyrygttä.

"Mitä nämä kaikki vallankumoukset, nämä alituiset neuvottelut
hyödyttävät, jotka Perua kukistavat?" jatkoi André Certa puhettaan
korkealla äänellä. "Hallitkoonpa sitten Gambarra tahi Santa Cruz
valtakuntaa, niin se ei kuulu mihinkään, jollei tasa-arvo ole vallan
päällä täällä".

"Hyvin puhuttu, oikein puhuttu", huusi pieni Miillaflores, joka
tasa-arvonkin vallitessa ei koskaan olisi voinut tulla tervejärkisen
miehen veroiseksi.

"Minkätähden", jatkoi André Certa puhettaan, "minkätähden pitää minun,
rikkaan kauppamiehen pojan, kulkeman muulien vetämissä vaunuissa?
Eivätkö minun laivani ole tuottaneet maalle rikkautta ja varallisuutta?
Eikö piasterien ahkera ylimysvalta vedä vertoja kaikille Hispanian
joutaville arvonimille?"

"Se on herjaus meitä vastaan", vastasi nuori mestisi. "Kas tuossa!
Tuossa ajelee don Fernand ohitse kahden hevosen vetämissä vaunuissa.
Don Fernand d'Auguillo. Töin tuskin hän jaksaa kuskiaankaan elättää ja
kuitenkin rehentelee hän herroiksi täällä torilla. Kas tuossa on toinen
hyvä. Markiisi don Végal

Komeat vaunut ajoivat tällä haavaa pitkin Plaza Mayoria. Niissä istui
markiisi don Végal, ritari, varustettu Alcantaran, Maltan ja Kaarlo
III:nen tähdillä. Mutta tämä korkea herra ei näkynyt tällä kertaa
tahtovan näillä kerskailla, vaan tahtoi nähtävästi ainoastaan
haihduttaa ikäväänsä. Hänen surullisesti alaspäin painuneesta päästään
saattoi huomata, että levottomat ajatukset vaivasivat häntä ja hänen
nelivaljakkonsa kulkiessa väkijoukon läpi, ei hän kuullut mestisien
kateellisia puheita.

"Minä vihaan tuota miestä!" sanoi André Certa.

"Ei sinun tarvitse häntä kauan vihata", vastasi eräs nuorista
herroista.

"Ei! sillä nuo aatelismiehet näyttelevät nyt komeutensa viimeisiä
tähteitä ja minä voin teille kertoa, mihin heidän hopiansa ja
perhe-kalleutensa joutuvat".

"Niin, senhän sinä kylä tietänet, joka käyt juutalaisen Samuelin
talossa".

"Ja vanhan juutalaisen tilikirjoihin kirjottavat korkeasukuiset
velalliset nimensä, ja hänen raudoitettuun raha-arkkuunsa kokoontuvat
heidän rikkautensa tähteet. Sen päivän koittaessa, jolloin kaikki nämä
bispanialaiset tulevat köyhiksi kuten heidän "don Cezar de Bazano",
silloin me tulemme iloitsemaan".

"Sinä, André, etukynnessä, kun tulet saamaan kaikki nuo miljonat. Sinun
omaisuutesihan on tulemaisillaan toista vertaa suuremmaksi!... Mutta
odotappas! Milloin aivot naida juutalaisen Samuelin kauniin tyttären,
joka on perulainen nainen sormenpäihin saakka eikä nähtävästi ole
missään muussa suhteessa juutalainen kuin nimeltään, joka on Sara".

"Kuukauden kuluessa", vastasi André Certa, "eikä silloin ole Perussa
mikään omaisuus, joka olisi minun rikkauteeni verrattava".

"Mutta", kysyi eräs nuorista mestisistä, "mintähden et nai
korkeasukuista, hispanialasta naista?"

"Minä saman verran ylönkatson kuin vihaan tätä kansaa", vastasi André
Certa, joka ei tahtonut tunnustaa, että useat korkeasukuiset perheet,
joiden tuttavuuteen hän oli pyrkinyt, olivat häpeällisellä tavalla
käskeneet häntä pois.

Samassa silmänräpäyksessä tuuppasi häntä voimallisesti kylkeen eräs
pitkä, harmaatukkainen mies, jonka vahvat jäsenet osottivat väkevää
ruumista. Tämä mies, eräs vuori-indiani, oli puettu ruuniin liiviin,
jonka alla oli karkeasta palttinasta tehty paita leveällä kauluksella;
kaulusta oli päästetty napista, niin että karvainen rinta oli
näkyvissä. Jonkunlaiseksi koristukseksi oli viheriöitä nauhoja neulottu
hänen lyhyille housuilleen, jotka taasen punaisilla sukkanauhoilla
olivat sidotut maankarvaisiin sukkiin; jaloissa oli hänellä härän
nahkasta tehdyt anturat; päähän kantoi hän huippupäistä hattua ja
korvissa hohtivat suuret renkaat.

Tuupattuaan André Certaa tarkasteli hän häntä, silmiään pois
kääntämättä.

"Kurja indiani", huusi mestisi nostaessaan kättään.

Hänen ystävänsä pidättivät häntä ja Millaflores huusi, "André! André!
Malta mielesi!"

"Kurja orja uskaitaa tuuppia minua!"

"Hänpä on mielipuoli! Hän on nimeltään Sambo!"

Sambo yhä jäykästi katseli mestisiä, jota hän tahallaan oli tuuppinut.
Tämä, raivostuneena, tarttui vyöhön kätkettyyn tikariin ja oli juuri
hyökkäämäisillään hätyyttäjän kimppuun, kun kummallinen kurkku-ääni,
joka oli perulaisen metsälinnun äänen kaltainen, kuului kävelevien
hälinässä. Sambo katosi.

"Väkevä ja pelkuri", huusi André Certa.

"Malta mielesi", sanoi Millaflores hiljaa, "ja lähtekäämme pois P1aza
Mayorilta. Liman naiset eivät ole missään niin röyhkeitä kuin täällä".

Nuoret miehet lähtivät kävelemään torin syrjäpuoleen. Yö oli nyt
seurannut päivää ja naiset kantoivat syystä nimensä "tapadas"
[espanjalainen sana, merkitsee kätketyt], sillä ei voinut eroittaa
heidän vartaloaankaan vaipan alta, joka kokonaan verhosi heitä.

P1aza Mayorilla oli vielä sangen vilkas liike. Huuto ja rähinä eneni
yhä. Hevoskaartilaiset, jotka olivat asetetut varakuninkaan palatsin
keskimäisen portin ulkopuolelle torin pohjoispuolella, vaivoin pysyivät
alallaan tässä hurjassa väkijoukossa. Kaikenlaisia tehdastelijoita oli
kokoontunut tälle torille, jossa nyt oli kaikenmoisia tavaroita kaupan.
Varakuninkaan palatsin alakerta ja kirkon kivijalka, joissa oli
kauppapuoteja, muodostivat yhteensä suuren puodiston, jossa nähtiin
tropikien kaikki tuotteet.

Tällä paikalla oli siis suuri hälinä; mutta kun Angelus kaikui kirkon
tornista, taukosi yhtäkkiä koko tämä melu. Rukousten kuiskaaminen
seurasi huutoja ja naiset seisahtuivat keskellä kävelyänsä tarttuen
rukousnauhoihinsa.

Kaikkien muitten seisahtuessa ja laskeutuessa polvilleen, koki vanha
naispalvelija, joka seurasi nuorta tyttöä, raivata itselleen tietä
väkijoukon läpi. Tästä syystä soimattiin ja haukuttiin molempia naisia,
koska häiritsivät rukousta. Nuori tyttö tahtoi seisahtua, vaan
naispalvelija raahasi häntä innokkaasti mukanaan.

"Näettekö tuota perkeleen tytärtä", sanoi joku läheisyydessä.

"Hän on eräs Caracamin [haukkumanimi, jolla perulaiset nimittävät
europalaisia] naisista!"

Muori tyttö seisahtui vihdoin vallan hurmautuneena. Äkkiä löi muulin
ajaja häntä oikapäälle ja tahtoi pakottaa häntä notkistamaan polviaan,
vaan ajaja oli tuskin koskenut häneen, ennenkuin voimakas käsi kaatoi
ajajan maahan. Silmänräpäyksen häiriö seurasi tätä lyöntiä, joka
suoritettiin salaman nopeudella.

"Pakene neitoseni", kuiskasi lempeä ja kunnioittava ääni nuoren tytön
korvaan.

Tyttö käännähti, kalpeana säikähyksestä ja näki nuoren, pitkän
indianin, joka ristissä käsin pelotonna odotti vastustajaansa.

"Totta tosiaan, me olemme hukassa!" huusi naispalvelija taluttaessaan
nuorta tyttöä pois.

Muulin ajaja, puolittain huumauksissa lyönnistä, nousi seisaalle,
mutta, ollen liian viisas kostaakseen niin rohkealle ja
pelkäämättömälle vastustajalle kuin nuori indiani, lähti pois ajaen
muuliaan ja mutisten tyhjiä uhkauksia.




II.


Liman kaupunki piileilee Rimacin jokilaaksossa, yhdeksän franskalaista
peninkulmaa joen suusta. Pohjassa ja idässä kohoaa maa aallontapaisesti
ja tämä seutu on Andien suuren vuoriselänteen jatkona. Liman
etukaupunkien tienoilla loppuu Luriganchon jokilaakso, jonka kaupungin
edustalla alkavat San Christovalin ja Amancaien vuoriharjanteet
muodostavat. Itse kaupunki sijaitsee joen toisella rannalla, vaan
toisella puolella on etukaupunki San Lazaro ja molempia rantoja
yhdistää viisiholvinen silta, joka lepää kohisevaan koskeen
upotetuilla, äärettömän suurilla kivi-arkuilla. Kävelijöitä varten on
penkkiä, joilla keikarit venyttelevät ruumiitansa kesä-illoilla ja
joilta saattavat katsella kaunista koskea.

Kaupunki on 2 peninkulmaa [nim. Franskan, s.o. noin 3 virstaa] pitkä
idästä länteen ja ainoastaan 1 1/4 peninkulmaa leveä sillalta
muureille. Muurit, 12 jalkaa korkeat ja 10 jalkaa paksut lähinnä maata,
ovat rakennetut "adobesta", auringossa kuivatuista tiilistä. Tiilet
ovat tehdyt savesta ja olkisilpuista sekä ovat vallan sopivia kestämään
maanjäristyksiä. Vallissa on 7 porttia ja 3 ajoporttia ja vallinpäässä
on pienoinen linnoitus Sainte Catherine.

Sellainen on vanha "kuningaskaupunki", jonka Frans Pizarro perusti
loppiaisena vuonna 1534. Kaupungissa on tapahtunut useita
vallankumouksia ja vieläkin tapahtuu niitä tuon tuostakin. Lima oli
muinoin Amerikan tärkein tavarapaikka Tyynen meren rannalla. Liman
tulee tätä kiittää Callaon satamaa, joka 1779 rakennettiin omituisella
tavalla. Annettiin vanhan rekatin joutua karille ja se täytettiin
kivillä, soralla sekä kaitenlaisilla tähteillä. Sitten paalutettiin se
ympäriinsä rhizophorapaaluilla [eräs amerikalainen puunlaji], joita oli
tuotu Guayaquillista ja jotka erittäin hyvin voivat kestää vedessä
lahoamatta; täten vähitellen syntyi se vankka perustus, jolla Callaon
satamarakennukset lepäävät.

Ilmanalansa puolelta, joka on lauhempi kuin Kartagenan ja Bahian, jotka
kaupungit ovat samalla leveys-asteella Etelä-Amerikan toisella
rannalla, Lima kuuluu Uuden mailman mitä suloisimpien kaupunkien
joukkoon. Tuulella on kaksi suuntaa, jotka eivät vaihettele: tuuli joko
käy lounaasta ja jähtyy kulkiessaan Tyynen valtameren yli tahi käy
tuuli kaakosta ja silloin taasen on sitä raitistuttanut Cordillerien
jäiset huiput.

Yöt ovat kauniit ja terveelliset tällä tropillisella leveys-asteella;
öisin on virvoittava kaste, joka tekee maan hedelmälliseksi, vaikka
taivas alati on sekeessä. Päivän kuluttua iltapuoleen viettävät Liman
asukkaat mielellään ylellisiä seurojaan nyt raitistuneissa huoneissaan
pelaamalla l'hombrea, erästä hispanialaista seurapeliä; kadut pian
käyvät autioiksi ja ainoastaan ravintoloissa on nyt oluen- ja
viinanjuojia.

Tänä iltana saapui nuori tyttö naispalvelijansa seurassa ilman muita
seikkailuja Rimacin sillalle, jossa hän seisahtui kuunnellen epäselvää
hälinää, joka hänen säikähtyneessä mielikuvituksessaan tuli vielä
kuuluvammaksi. Tyttö huomasi kuitenkin, että tämä hälinä oli ainoastaan
muulien kellojen kilinää sekä erään Indianin vihellyksiä.

Nuori tyttö, jonka nimi oli Sara, joudutti matkaansa ja astui isänsä,
juutalaisen Samuelin huoneesen. Hänellä oli tummanvärinen läninki
yllään, joka oli sidottu ylös sopiviin laskuihin ja soukkeni jalkoihin
päin; senpä vuoksi hänen täytyi ottaa lyhyiä askeleita ja hänessä oli
tuo erinomainen sulo, joka on omituinen Perun naisille. Tämä läninki,
reunustettu pitseillä ja kukilla, oli osaksi silkkikapan peittämä, joka
ylettyi pään yli ja verhosi sen päähineellä. Erinomaisen hienot sukat
ja pienet satiinikengät vilkkuivat sievän puvun alta; kallisarvoiset
rannerenkaat koristivat nuoren tytön käsivarsia ja koko hänen
olennossaan oli tuo omituinen sulo, jota sana bonayre hispanian
kielellä niin selvästi kuvailee.

Millaflores oli puhunut totta. André Certan morsian ei näkynyt olevan
juutalainen muuta kuin nimeksi, sillä hän oli noiden korkeasukuisten,
ihmeteltävien naisten todellisin perikuva, joiden kauneutta ei voida
kyllin ylistää.

Naispalvelija, eräs vanha juutalaisnainen, jonka kasvoissa ahneus ja
saituus kuvautuivat, oli Samuelin uskollinen piika, ja hän palkitsi
häntä ansionmukaisesti.

Kun molemmat naiset astuivat etukaupunkiin, San Lazaroon, kulki heidän
ohitsensa eräs mies, puettu pitkään munkkikaapuun. Tämän pitkän miehen
kasvot osottivat tyyneyttä ja hyvyyttä. Hän oli pappi Joachim de
Camarones ja käydessään ohitse hymyili hän ystävällisesti Saralle, joka
suosiollisesti tervehti häntä kädenviittauksella, samassa luoden aran
silmäyksen naispalvelijaan.

"Mitä nyt, korkeasukuinen nainen?" kysyi kiivaalla äänellä eukko. "Eikö
siinä ole kyllin, että kristityt ovat loukanneet teitä ja nyt te
kuitenkin tervehditte heidän pappejaan. Arvatenkin me jonakuna päivänä
saamme nähdä teidän rukousnauha kädessä, ottavan osaa kirkonmenoihin".

Kirkonmenot ovat Liman naisille vallan tärkeä toimi.

"Sinä teet kummallisia päätöksiä", vastasi nuori tyttö punehtuen.

"Ne eivät ole kummallisempia kuin teidän käytöksenne. Mitä herrani
Samuel on sanova, saatuaan kuulla, mitä on tapahtunut tänä iltana?"

"Onko se minun syyni, että raaka muulin-ajaja on loukannut minua?"

"Ymmärrän kyllä", sanoi eukko, puistellen päätään, "enkä tahdo
ollenkaan kuulla puhuttavan muulin-ajajista".

"Onko tuo nuori mies tehnyt väärin suojellessaan minua rahvaan
solvauksia vastaan?"

"Ensi kertako tuo nuori indiani ilmaantui matkoillanne?"

Nuoren tytön kasvot olivat kaikeksi onneksi täydellisessä peitossa,
sillä ei nyt oleva pimeyskään olisi kyllin suojellut hänen kasvojaan
tutkivalta silmäykseltä, jonka vanha naispalvelija loi häneen.

"Mutta jättäkäämme indiani sikseen", pitkitti nainen. "Minun asiani on
ainoastaan valvoa teitä. Minua eniti levotuttaa se seikka, että
tahdoitte viipyä, kunnes krtstityt olivat lopettaneet rukouksensa. Eikö
teidän tehnyt mieli notkistaa polvianne kuten he. Voi, armollinen
nainen, isänne heti paikalla karkottaa minun talosta, jos hän saa
tietää, että minä olen sallinut sellaista luopumusta opistamme".

Mutta nuori tyttö ei enää kuunnellut hänen puhettaan. Eukon muistutus,
jonka esineenä nuori indiani oli, saattoi hänen suloisempiin
ajatuksiin. Hänestä näytti juuri kuin nuoren miehen väliytyminen olisi
ollut sallimuksen määräämä ja useampia kertoja käännähti hän
katsoakseen, eikö mies seuraisi häntä varjossa. Sara oli jossain määrin
rohkea ja tämä rohkeus aikaansaatti hänessä kummia. Sara oli ylpeä kuin
hispanialainen nainen ja hän oli luonut silmänsä tähän mieheen,
sentähden että mieskin oli ylpeä eikä kerjännyt silmäystäkään häneltä
palkinnoksi suojeluksestaan.

Kun Sara luuli indianin seuraavan häntä, ei hän pettynyt. Martin Paz
tahtoi autettuaan nuorta naista myöskin pitää huolta hänen
paluumatkastaan. Kävelijäin siis hajaantuessa eri tahoille aikoi hän
seurata, Saran huomaamatta.

Martin Paz oli nuori, kaunis mies; hän kantoi arvollisuudella
vuori-indianien kansallispukua; leveäreunaisen olkihatun alta aaltoili
kaunis, musta tukka, jonka kiharat olivat sopusoinnussa hänen
kasvojensa kuparivärin kanssa. Hänen silmistään loisti sanomaton
lempeys; hiukan kaareva nenä kohosi kauniin suun yläpuolella; tämä on
enemmän harvinaista tässä ihmisrodussa. Hän oli Manco Capacin
jälkeläisiä ja hänen suonissaan virtasi tulinen veri, joka saapi suuria
aikaan.

Hän oli uljaasti poimutellut kirjavan, loistavan vaippansa, hänen
vyöllään riippui malajilainen tikari, joka oli peloittava ase
tottuneessa kädessä, sillä nämä tikarit näkyvät olevan ikäänkuin
naulatut siihen käsivarteen, joka niitä heiluttaa. Pohjois-Amerikassa
Ontarion rannoilla olisi tämän indianin pitänyt olla niiden ympäri
kiertelevien heimokuntien johtaja, jotka englantilaisten kanssa ovat
sotineet niin kunniakkaita tappeluja.

Martin Paz tiesi Saran olevan rikkaan juutalaisen Samuelin tytär ja
mahtavan mestisin André Certan morsian; hän tiesi, että Sara sukunsa,
asemansa ja rikkautensa vuoksi ei koskaan voinut tulla hänen omaksensa,
mutta kaikki nämä mahdottomuudet unohtuivat hänen mielestään
ajatellessaan omaa ihastustaan.

Ajatuksiinsa vaipuneena joudutti hän askeleitansa, kun hän äkkiä tapasi
kaksi indiania, jotka pidättivät häntä.

"Martin Paz", sanoi toinen niistä hänelle, "sinun pitää jo tänä iltana
saapua veljiemme luo vuorille".

"Kyllä tulen", vastasi indiani tylysti.

"Kuunari Annonciacion on näkynyt Callaon kohdalla. Laiva risteili
siellä hetken ja katosi sitten niemen taakse. Epäilemättä laiva laskee
maihin lähellä Rimacin suuta ja hyvä olisi, jos kaarnaveneemme voisivat
purkaa laivasta näitä tavaroita. Sinun pitää olla muassamme siellä!"

"Martin Paz kyiIä tietää, mitä hänen tulee ja pitää tehdä".

"Sambon nimessä me sinua puhuttelemme".

"Ja omassa nimessäni minä teille vastaan".

"Etkö pelkää, että hän pitää oloasi San Lazaron etukaupungissa
sopimattomana tällaisena aikan?"

"Minä oleskelen, missä hyvänsä tahdon".

"Juutalaisen huoneen edustalla?"

"Olkoon menneeksi! Ne veljistäni, jotka pitävät tätä sopimattomana,
tapaavat minua yöllä vuorilla".

Kolmen miehen silmät säihkyivät, eikä sanaakaan puhuttu sen kovemmin.
Molemmat indianit palasivat pitkin Rimacin jyrkkää rannikkoa ja niiden
askelten kopina haihtui pimeässä...

Martin Paz oli äkkiä lähestynyt juutalaisen taloa. Tämä oli kuten
muutkin talot Limassa ainoastaan kaksinkertainen; tiilimuureja
alakerrassa yhdisti saumoista kipsillä peitetyt putket. Koko tämä osa
rakennuksesta, joka oli sovelias kestämään maanjäristyksiä, oli
taidolla tehdyn maalauksen takia tiilten näköinen alemmissa
kerroksissa; nelinurkkainen katto oli kukkia täynnä ja koko penger oli
täynnä lemuavia kukkasia. Kahden huvihuoneen välissä olevan suuren
portin kautta tultiin pihaan, mutta juutalaisten tavan mukaan ei näissä
huvihuoneissa ollut akkunoita kadulle päin.

Kello löi 11 lähimäisessä kirkossa, kun Martin Paz seisahtui Saran
asunnon edustalle. Syvä äänettömyys vallitsi hänen ympärillään.
Minkätähden seisoo indiani liikkumatonna näiden muurien ulkopuolella?
Sentähden että valkoinen haamu näkyy penkereellä kukkien kesken, joille
yö antoi epäselvän muodon, poistamatta niiden lemuja.

Martin Paz nosteli ehdottomasti käsiään ja laski ne ristiin
kunnioituksella.

Äkkiä katosi valkoinen haamu ikäänkuin säikähtyneenä. Martin 3az
kääntyi ja André Certa oli hänen silmäinsä edessä.

"Milloin indianit ovat alkaneet viettää öitään tällaisissa mietteissä?"
kysyi viime mainittu vihoissaan.

"Sen he tekevät, niinkauan kuin polkevat esi-isien omaa maata", vastasi
Martin Paz.

André Certa astui askeleen lähemmäksi liikkumatonta kilpailijaansa
kohti.

"Kurja, väistytkö suosiolla?"

"En väisty", vastasi indiani ja kohta välkkyi kaksi tikaria molempien
vastustajain käsissä. Ne olivat saman kokoisia ja näkyivät olevan yhtä
väkeviä. André Certa kohotti sukkelaan käsivartensa, jonka hän laski
alas vielä sukkelammin. Hänen tikarinsa oli näet sattunut indianin
tikariin; Andr6, haavotettuna olkapäähän, kaatui maahan huutaen:
"Auttakaa, auttakaa!"

Juutalaisen talon portti aukeni. Mestisiä tulvaili läheisistä taloista
ja muutamat ajoivat pakenevaa indiania takaa, vaan toiset nostivat
haavotettua ylös.

"Kuka tämä mies on?" kysyi joku niistä. "Jos hän on merimies, anna
viedä häntä Pyhän Hengen sairashuoneesen, mutta, jos hän on indiani,
pyhän Annan sairashuoneesen".

Vanha mies lähestyi haavoitettua ja hän tuskin oli nähnyt hänen,
ennenkuin hän huusi: "Anna kohta viedä tämä nuori mies minun luokseni.
Kuinka kummallinen onnettontuus!"

Sillävälin toivoi Martin Paz pimeyden ja sukkeluuden avulla voivansa
päästä takaa-ajavia pakoon. Hän juoksi kaikin voimin. Jos hän vaan
voisi päätä maaseudulle olisi hän turvassa, mutta kaupungin porttia,
joita suljettiin joka ilta kelo yksitoista, ei aukaistu ennen kello
neljää aamulla. Hän tuli kivisillan toiseen päähän. Indianit
lähestyivät yhä sekä muutamat sotamiehet, jotka olivat yhtyneet heihin.
Kaikeksi onnettomuudeksi näkyi vahti-joukko vastakkaisella rannalla;
Martin Paz huomattuaan, ettei hän voinut päästä eteenpäin eikä
taaksepäin, hyppäsi rintavarustuksen yli ja heittäysi kohisevaan
koskeen, joka murtui kivi-arkkuja vastaan.

Kumpiki parvi riensi sillan reunalle, ottaakseen pakolaista kiini
silloin, kun hän aikoi nousta maihin; mutta turhaan seisoivat siinä
odottaen: Martin Pazia ei enää näkynyt.




III.


Kun André Certa oli viety juutalaisen taloon ja laskettu maata
k(ireimmän kautta valmistetulle vuoteelle, virkosi hän tainnoksistaan
pian ja puristi vanhan juutalaisen kättä. Lääkäri, jolle palvelijat
olivat vieneet sanan, saapui paikalle. Haava ei näkynyt olevan
vaarallinen, sillä mestisin olkapää oli haavottunut siten, että teräs
ei sattunut lapaluuhun. Muutaman päivän kuluttua toivottiin hänen
paranevan.

Kun Samuel ja André Certa olivat kahden kesken, sanoi jälkimäinen:

"Tekisitte oikein herra Samuel, jos muuraisitte kiini oven, jonka
kautta päästään penkereelle".

"Mitäpä sitten pelkäätte?" kysyi juutalainen.

"Toivoisin, ettei Sara enää pitäisi indiania mielessään. Minun
kimppuuni ei käynyt mikään varas; hän on kilpakosija, jonka kynsistä
ihmeellisesti pelastuin".

"Ei suinkaan!" huudahti juutalainen, "te petytte. Sara on oleva
aviopuolison esikuva ja minä puolestani teen kaikkia, jotta hän olisi
teille kunniaksi".

André Certa kohottausi hiukan ylös, nojaten käsivarrelleen.

"Herra Samuel, tahdon sanoa teille jotakin, jota ette kyllin usein voi
muistella ja tämä on se, että minä Sarasta olen maksava teille
satatuhatta piasteria".

"André Certa", vastasi juutalainen saituri hymyilyllä, "tuota muistan
alinomaa ja olen milloin hyvänsä valmis antamaan teille tämän kuitin
saatuani kiliseviä kolikoita".

Näin puhuessaan otti hän lompakostaan paperin, jonka André Certa työnsi
pois sanoen:

"Kauppa ei ole minkään arvoinen, ennenkuin Sara on tullut vaimokseni ja
siksi hän ei ikänä tule, jos minun pitää kilpailla tuollaisen
kilpakosijan kanssa! Te tiedätte kyllä, mihin minä pyrin. Mennessäni
naimisiin Saran kanssa, tahdon päästä tämän ylimyskunnan vertaiseksi,
joka nyt ainoastaan ylenkatseellisilla silmäyksillä katselee minua".

"Ja tämän tarkoituksen te, André Certa, tulette saavuttamaan, sillä
mentyänne kerran naimisiin, näette te ylpeimpien hispanialaistemme
pakkautuvan saleihinne".

"Missä Sara on ollut tänä iltana?"

"Israelin temppelissä vanhan Ammonin seurassa".

"Mitä hyvää siitä on, että annatte Saran noudattaa kirkollismenojanne?"

"Olen juutalainen", vastasi Samuel, "eikä Sara olisi tyttäreni, ellei
hän täyttäsi uskontoni vaatimuksia".

Juutalainen Samuel oli ylenkatsottava ihminen. Rahan ahne ja
vääryydellä etsien voittoa kaikesta, minkä hän voi, oli hän suoraan
takenevassa polvessa syntyisin Judasta, joka myi Mestarinsa
kolmestakymmenestä denariosta. Kymmenen vuotta sitten oli hän muuttanut
Limaan. Omasta halustaan oli hän valinnut asuntonsa San Lazaron
etukaupungin äärimmäisellä reunalla ja rupesi heti ajamaan vähemmän
rehellisiä asioita. Vähitellen alkoi hän näyttää suurta loisteisuutta;
hänen talossaan elettiin muhkeasti; hänen lukuisat palvelijansa ja
loistoisat ajokalunsa ilmottivat, että hänellä oli äärettömiä tuloja.

Samuelin asettuessa Limaan asumaan oli Sara ainoastaan
kahdeksanvuotias. Suloinen ja miellyttämä Sara jo silloin miellytti
kaikki ja näkyi olevan isänsä epäjumala. Muutamia vuosia myöhemmin
hänen kauneutensa veti kaikkien silmät puoleensa ja silloin ruvettiin
arvelemaan, että mestisi André Certa oli rakastunut nuoreen tyttöön.
Suurta hämmästystä olisi tietysti herättänyt nuo satatuhatta piasteria,
jotka olivat Saran käden hintana; mutta tämä kauppa pidettiin vallan
huolellisesti salassa. Hyvin luultava oli, että Samuel hieroi kauppaa
tunteillaan yhtä paljo kuin kotimaisilla tuotteilla. Pankkiiri,
lainaaja panttia vastaan, kauppias ja laivan isäntä oli hän varsin
taitava asian ujamisessa koko mailman kanssa. Kuunari "Annonciacion",
joka tänä yönä yritti laskemaan maihin Rimac-joen suulla, oli hänen
omansa.

Kaikkien näitten moninaisten asiainsa keskellä täytti tämä mies, kumma
kyllä, perityn taika-uskonsa vuoksi uskonnolliset velvollisuutensa
turhanpäiväisellä tarkkuudella ja hänen tyttärelleen oli huolellisesti
opetettu Israelin kirkollismenot.

Nytkin mestisin tehdessä muistutuksiaan näistä asioista pysyi vanhus
vaienneena ja miettiväisenä. André Certa lakkautti vaiti-olon sanoen:

"Unhoitatteko että Saran, ruvetessaan vaimokseni, välttämättä täytyy
tulla paavin-uskolaiseksi?"

"Aivan oikein", vastasi Samuel alakuloisesti, "muttu Sara tulee
pysymään juutalaisena, niinkauan kuin hän on minun tyttäreni".

Nyt huoneen ovi aukaistiin ja hovimestari astui sisään.

"Onko murhaaja vangittu?" kysyi Samuel.

"Kaikesta päättäen hän on kuollut", vastasi hovimestari.

"Kuollut!" huudahti André Certa iloissaan.

"Meidän ja sotilasparven ahdistamana täytyi hänen hypätä
rintavarustuksen yli ja heittäytyä Rimacjokeen".

"Mutta mitä todistuksia teillä on siihen, ettei hän ole voinut pelastua
rannalle?" kysyi Samuel.

"Sulanut lumi on tehnyt virran kohisevaksi koskeksi", vastasi
hovimestari. "Sitäpaitsi olimme asettaneet vahteja kummallekin
rannalle, emmekä ole nähneet häntä. Olen jättänyt vahtimiehiä yöksi
vartioimaan Rimacin rannikoita".

"Hyvä", vastasi vanhus. "Hän on itse rangaissut itseänsä. Näittekö
hänen pakoretkellä ja tiedättekö, kuka hän oli?"

"Vallan hyvin. Hän oli Martin Paz, erät vuori-indianeista".

"Hänkö se on, joka nyt kauan aikaa on vakoillut Saraa?" kysyi
juutalainen.

"E tiedä", vastasi mustalainen.

"Käske vanhan Ammonin tulla tänne".

Hovimestari vetäytyi pois.

"Näillä indianellla", sanoi ukko, "on salaisia seuroja. Minun pitää
saada tietää, onko tämän miehen kiikkuminen Saran jälessä kestänyt
kauan".

Naispalvelija astui huoneesen ja jäi seisomaan isäntänsä eteen.

"Tyttäreni", kysyi Samuel, "ei tietäne mitään siitä, mitä on tapahtunut
tänä iltana?"

"En tunne sitä", vastasi naispalvelija, "mutta kun palvelijanne huudot
olivat herättäneet minun, juoksin tyttärenne kamariin ja tapasin hänen
siellä melkein hengetönnä".

"Jatka", sanoi Samuel.

"Kiihkeästi kysyessäni syytä tyttärenne mielentilaan ei hän tahtonut
vastata. Hän laski levolle huolimatta avustani ja minä katsoin
sopivaksi vetäytyä pois".

"Onko tämä indiani usein ollut tyttäreni tavattavissa?"

"En tiedä, mestari, kuinka usein; usein kyllä olen häntä tavannut San
Lazaron kaduilla ja tänä iltana on hän auttanut tytärtänne P1aza
Mayorilla".

"Aauttanut ja mitenkä?"

Eukko kertoi nyt, mitä torilla oli tapahtunut.

"Voi! tyttäreni tahtoi notkistaa polviaan näiden kristittyjen seassa",
huusi ukko vihoissaan, "enkä minä tiedä mitään kaikesta tästä! Sinä
näyt tahtovan, että ajan sinut pois talostani?"

"Mestari, antakaa minulle anteeksi".

"Mene matkoihisi", vastasi ukko jäykästi.

Eukko lähti hämmästyneenä pois.

"Nythän näette, että meidän pian on häitämme viettäminen", sanoi sitten
André Certa. "Mutta minun tarvitsee levätä ja pyydän siis, että jätätte
minut yksinäisyyteen".

Näin puhuttuaan ukko vetäysi verkalleen takaisin. ennen kaikkia tahtoi
hän ennen levolle menoaan saada varma tieto tyttärensä tilasta ja astui
hiljaa hänen kamariinsa. Sara uinaili levottomasti kalliiden silkkisten
verhojen takana, jotka olivat poimuihin lasketut hänen ympärilleen.
Alabasterista tehty öljylamppu, riippuen katon lehdityskuvausten
keskellä, valaisi huonetta himmeästi ja puoleksi avattu ikkuna laski
rullakartiinien läpitse kamariin viileätä ilmaa, joka oli kokonansa
täytetty aloen ja magnolien väkevillä lemuilla. Creolilainen ylelliiyys
ilmaantui tuhansissa taideteoksissa, joita hyvällä aistilla oli
levitelty huoneen veistokuvilla koristetuille pöydille ja hyllyille, ja
yön himmeässä valossa voipi miltei sanoa, että nuoren tytön henki
leikitteli näiden ihmeteltävien esineiden keskellä.

Ukko lähestyi Saran vuodetta ja kumartui hänen ylitsensä nähdäkseen,
kuinka hän nukkui. Ikävä uni näkyi vaivaavan nuorta tyttöä ja kerran
luiskahti Martin Pazin nimi hänen huuliltaan.

Samuel palasi kamariinsa.

Auringon ensimäisten säteitten paistaessa nousi Sara kiireesti ylös.

Liberta, eräs neekeri, joka palveli Saraa, lähestyi nyt ja satuloitsi
hänen käskystänsä muulin hallitsiatartansa varten ja hevosen itseänsä
varten. Saralla oli tapana joka aamu tehdä ratsastusretken tämän
palvelijan seurassa, joka oli hänelle hyvin uskollinen.

Sara pukeutui ruuniin läninkiin ja kasmiri-vaippaan suurilla napeilla,
kätki olkihatun leveiden reunojen alle pitkät, mustat palmikkonsa,
jotka riippuivat pitkin. selkää, ja sytytti hyvänhajuisessa nesteessä
kostutetun sikarin.

Noustuaan satulaan ratsasti Sara kaupungista ja ajoi täyttä ravia
kentän poikki, ohjaten kulkuansa Callaoon päin. Satama oli täynnä
väkeä; rantavahdit olivat yön aikana otelleet kuunari "Annonciacionin"
kanssa, jonka epämääräiset liikkeet näyttivät ilmaisevan petolisia
hankkeita. "Annonciacion" näkyi odottaneen muutamia epäluulonalaisia
aluksia Rimac-joen suulla; mutta ennenkuin satamaluupit olivat ehtineet
laivalle, oli laivan onnistunut pötkiä pakoon. Kaikenlaisia juttuja
kerrottiin kuunarin käytöksestä. Muutamat luulivat, että laiva,
lastattuna columbialaisilla sotamiehillä, aikoi ottaa Callaon
tärkeimmät rakennukset valtaansa ja kostaa Bolivarin sotamiesten
kärsimää häväistystä, kun näitä häpiällisesti oli karkoitettu Perusta.

Toiset taasen arvelivat kuunarin aikovan varkain kulettaa maahan
europalaisia villatavaroita. Huolimatta näistä enemmän tahi vähemmän
todenmukaisista huhuista palasi Sara Limaan ja lähestyi Rimac-joen
rantaa. Saran ratsastusretki Callaoon oli ainoastaan ollut tekosyy
päästäkseen joen varrelle.

Sara ratsasti pitkin jokivartta sillalle saakka. Useat sotamiehet ja
mestisit olivat kokoontuneet useissa paikoin joen rannalla. Liberta oli
emännälleen kertonut yöllisiä tapauksia ja Saran käskystä kyseli hän
muutamia sotamiehiä, jotka nojasivat rintavarustusta vastaan.
Kerrottiin Martin Pazin hukkuneen, mutta hänen ruumistansa ei vielä
ollut löydetty. Sara tarvitsi kaikki sielunvoimansa, jottei hän
joutuisi epätoivoon.

Niitten ihmisten joukossa, jotka juoksentelivat ympäri rannalla,
huomasi Sara erään indianin julmilla kasvoilla. Tämä oli Sambo, joka
näkyi olevan toivottomassa tilassa. Saran lähestyessä vanhaa
vuorelaista kuului nämä sanat: "Mikä onnettomuus! Mikä onnettomuus!
Ovat tappaneet Sambon pojan! Ovat tappaneet poikani".

Muori tyttö astui muulin selästä ja käski viittauksella Libertan
seurata.

Tällä kertaa lukua pitämättä siitä että häntä huomattiin, lähti Sara
pyhän Annan kirkkoon, jätti muulin neekerille ja aätui katolilaiseen
temppeliin. Hän kysyi pappi Joachimia ja laskien polvilleen
kivilattialle rukoili hän Martin Pazin sielun edestä.




IV.


Jokainen muu ihminen paitsi Martin Paz olisi hukkunut Rimacin aaltoihin
ja kuolemata välttääkseen oli hänen täytynyt käyttää koko äärettömän
voimansa, lannistumattoman tahtonsa ja ennen kaikkia karskiutensa, joka
on aivan omituinen omaisuus Uuden mailman indianille. Martin Paz tiesi
sotamiesten koettavan parastansa ottaakseen hänet kiini sillan
edustalla, jossa näkyi olevan mahdoton virtaa voittaa; mutta suurella
uimataidollaan onnistui hän pelastua. Kun hän huomasi olevan helpompaa
uida syvemmissä vesikerroksissa, saapui hän pian rannalle ja piili
Rhizophorein suojassa. Mutta mitä hänen nyt oli tekeminen? Sotamiehet
saattoivat pian muuttaa mielensä ja pitkittää tiedustelemisiaan pitkin
jokivartta, jolloin Martin Paz ehdottomasti olisi joutunut heidän
vangiksi. Äkkiä päätti hän jälleen tunkea kaupunkiin ja piileillä
siellä.

Martin Pazin täytyi käydä erästä leveimmistä kaduista, jottei hän
tapaisi niitä indianeja, jotka ehkä olisivat viipyneet myöhempään
kaupungissa. Aina hänestä näytti, juurikuin olisi häntä vakoiltu, eikä
hän uskaltanut tuota epäilläkään. Hänen silmäinsä edessä oli eräs talo,
joka vielä oli kirkkaasti valaistu; portti oli vielä auki vaunuja
varten, jotka ajoivat pihalta ja veivät kotia hispanialaisen
ylimyskunnan kermaa.

Martin Paz hiipi taloon kenenkään huomaamatta ja hän oli juuri astunut
sisään, kun ovet hänen takanaan suljettiin. Hän juoksi sukkelaan
setripuusta tehtyjä, kallisarvoisia rappusia ylös, jotka olivat
peitetyt uhkeilla matoilla. Huoneet olivat vielä valaistut, vaan aivan
tyhjiä; hän riensi salaman nopeudella niiden läpi ja kätkeytyi vihdoin
synkkään kamariin.

Pian sammutettiin kynttiläkruunut ja kaikki oli hiljaa. Martin Paz
alkoi silloin tutkia paikkaa. Tämän huoneen akkunat olivat puutarhaan
päin ja näytti siltä, kuin täältä olisi vallan sopiva tilaisuus pötkiä
pakoon. Hän oli juuri hyppäämäisillään ulos, kun nämä sanat tapasiavat
hänen korvansa:

"Herra! Te ette ole muistaneet varastaa niitä timanttia, jotka olin
laskenut tähän pöydälle".

Martin Paz kääntyi ääntä kohti. Uljaskasvoinen mies osotti sormellaan
juveli-lipasta.

Martin Paz, joka tällä tavoin oli loukattu, lähestyi hispanialaista,
jonka karskius näkyi olevan muuttumatoin ja, vetäen tikarinsa
tupestaan, käänsi hän tikarin kärkeä omaa rintaansa kohti.

"Herra", sanoi Martin Paz hänelle kumisevalla äänellä, "jos vielä
kerran lausutte noita sanoja, makaan minä kuolleena jalkainne
juuressa".

Hispanialainen katseli hämmästyneenä tarkemmin indiania ja sääli häntä
sydämensä pohjasta. Hän astui akkunan luokse, sulki sen hiljaa ja
palattuaan takasin paikalleen kysyi hän:

"Kuka olette?"

"Indiani Martin Paz. Sotamiehet minua ajavat takaa, sentähden että olen
puolustanut itseäni erästä mestisiä vastaan, joka hyökkäsi minun
kimppuuni ja minä kaasin hänen maahan tikarin pistolla. Tämä mestisi on
kihloissa erään nuoren tytön kanssa, jota minä rakastan. Herrani! Te
voitte jättää minut vihollisteni käsiin, jos pidätte sen soveliaana".

"Herrani", vastasi hispanialainen mutkittelematta, "minä lähden
huomenna Chorillon kylpypaikkaan. Jos tahdotte olla minun seurassani,
tulette kohta olemaan turvassa kaikista tiedustelemisista, ettekä tule
katumaan markiisi don Végalin kesti-ystävyyttä.

Martin Paz kumarsi jäykästi.

"Te voitte huomiseksi laskea levolle tälle vuoteelle", jatkoi don
Végal. "Ei ole kukaan, joka voi löytää turvapaikkaanne".

Hispanialainen lähti pois huoneesta ja indiani, jonka sydäntä niin jalo
luottamus liikutti, jäi yksinänsä. Martin Paz antautui markiisin
turviin ja vaipui tyynesti unen helmaan.

Auringon noustessa seuraavana aamuna antoi markiisi viimeiset käskyt
lähdön suhteen ja kutsutti juutalaisen Samuelin luokseen. Sitä ennen
lähti hän kuitenkin aamusaarnaan.

Tätä tapaa noudatti Perun koko ylimyskunta. Lima oli perustamisestansa
saakka ollut katolilainen luonteeltaan; paitsi monilukuisia kirkkoja
löytyi kaupungissa vielä 22 munkki-, 17 nunna-luostaria ja
4 turvapaikkaa niitä naisia varten, jotka eivät tehneet
luostarilupauksia. Kullakin näistä laitoksista oli oma kappelinsa, niin
että Limassa oli enemmän kuin 100 huonetta jumalanpalvelusta varten ja
800 munkkia sekä 300 nunnaa toimitti uskonnollisia menoja.

Don Végal astuessaan pyhän Annan kirkkoon huomasi kohta nuoren tytön,
joka notkisti polvensa, rukouksiin ja kyyneliin vaipuneena. Tytöllä
näkyi olevan niin suuri suru, että markiisi ei voinut olla
sääliväisesti häntä katsomatta ja hän aikoi lausua muutamia lohduttavia
sanoja tytölle, kun pappi Joachim lähestyi häntä, puhuen matalalla
äänellä.

"Armosta, don Végal, älkää lähestykö häntä".

Sitte viittasi pappi Saralle, joka seurasi häntä himmeään ja
yksinäiseen rukouskappeliin.

Don Végal kääntyi alttariin päin ja kuunteli jumalanpalvelusta, mutta
palatessaan kotia kirkosta johtui vasten hänen tahtoaan tämä nuori
tyttö hänen mieleensä, jonka kuva oli pysyväisesti piirrretty hänen
sydämeensä.

Tultuaan kotia tapasi don Végal juutalaisen Samuelin vierashuoneessa;
hän oli totellut markiisin käskyä ja näkyi nyt unohtaneen yölliset
tapaukset. Rahan ansaitsemisen toivo elähytti hänen kasvojaan.

"Mitä teidän armonne käskee?" kysyi hän hispanialaiselta.

"Minun pitää saada kolmekymmentätuhatta piasteria tunnin sisään".

"Kolmekymmentätuhatta piasteria... Kellähän tuon verta rahoja on? Pyhän
kuninkaan Davidin nimessä armollinen herra, minulla on pahempi pula
niitä hankkia kuin teidän armonne voi ajatellakaan".

"Kas tusä muutamia kallisarvoisia juveli-lippaita", jatkoi don Végal
puhettaan, hämmästymättä juutalaisen vastauksesta. "Sitäpaitsi minä
voin halvasta hinnasta myydä maatilan lähellä Cuzcoa".

"Voi, armollinen herra!" huudahti Samuel. "Maa saattaa meitä häviölle,
eikä meillä ole kyllin työntekijöitä sitä viljelläksemme. Indianit
vetäytyvät vuorille, eivätkä touot tuota enemmän, kuin mitä niiden
kasvattaminen maksaa".

"Minkä arvoisina pidätte näitä timantteja?" kysyi markiisi.

Samuel otti lakkaristaan esille pienen, erinomaisen huolellisesti
laaditun vaa'an ja alkoi punnita kiviä suurimmalla tarkkuudella ja tätä
toimittaessaan puhui hän tapansa mukaan polkien hänelle tarjotun pantin
arvoa.

"Timanttia ... hm... Huonoa arvo-ainetta... Mitä niillä voittaa?...
Niillä voittaa yhtä paljo, kuin jos kaivaa rahan ja maahan... Katsokaa,
armollinen herra, vesi tässä timantissa ei ole vallan kirkasta...
Tietäkää, että minulle on sangen vaikeata saada nämä kallisarvoiset
korvukset myydyiksi... Minun täytyy silloin kuljettaa näitä kalleuksia
Yhdysvaltoihin. Amerikalaiset ostavat niitä epäilemättä minulta
myydäkseen niitä sitten Albionin pojille. Mutta ne tahtovat niillä
saada hyvän voiton, joka onkin paikallansa, niin että minun osuuteni ei
tule suureksi... Arvelen että teidän armonne tytyy kymmeneen tuhanteen
piasteriin ... epäilemättä tuo on kyllä vähän, mutta..."

"Enkö minä ole sanonut", lausui hispanialainen ylenkatseellisesti,
"ettei kymmenen tuhatta piasteria riitä".

"Armollinen herra, en voi antaa teille puolen realiakaan enemmän".

"Ota nämä juveli-lippaat ja anna minulle paikalla rahat. Saadakseni
täyteen kolmekymmentä tuhatta piasteria, jotka minä tarvitsen, annan
teille kyllin suuren pantin tässä minun talossani. Onko tämä takaus
riittävä mielestänne?"

"Voi, ei olekaan, armollinen herra! Tässä kaupungissa, jossa
maanjäristyksiä vähän väliä tapahtuu, ihminen tuskin varmaan tietää,
elääkö hän vai kuolee, seisooko hän pystyssä vai kaatuu".

Samuel näin puhuttuaan alkoi kävellä kantapäillään pitkin lattiaa
tutkiakseen palkkien vankkuutta.

"Olkoon menneeksi! Auttaakseni teitä, armollinen herra", sanoi hän,
"olen suostuva pyyntöönne, vaikka juuri tällä kertaa tulen tyhjäksi
kovista rahoista, sillä minä aion naittaa tyttäreni herra André
Certalle. Tunnetteko häntä, armollinen herra?"

"En tunne häntä; ja nyt pyydän teitä kohta lähettämään sen rahasumman,
josta olemme sopineet. Ota nämä lippaat".

"Tahdotteko kuittia näistä?" kysyi juutalainen.

Don Végal ei vastannut mitään, vaan meni läheisiin huoneisin.

"Ylpeä hispanialainen", mumisi Samuel hampaiden välissä, "minä olen
yhtä hyvin kukistava hävyttömyytesi, kuin hävittävä rikkautesi. Salomon
nimessä! Sukkela mies olen; sillä minun korkoni ovat yhtä ylevät kuin
ajatuksenikin".

Don Végal, mentyään pois juutalaisen luota, huomasi Martin Pazin olevan
hyvin alakuloisen.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi markiisi ystävällisesti.

"Voi, armollinen herra! minä rakastan juutalaisen tytärtä".

"Juutalaista naista", sanoi don Végal inhon tunteella, jota hän ei
voinut salata. Mutta huomattuaan nuoren indianin alakuloisuutta lausui
hän, "Lähtekäämme matkalle, ystäväni; vastedes puhumme kaikesta tästä".

Tuntia myöhemmin lähti Martin Paz valepuvussa kaupungista, seuraten don
Végalia, joka ei ottanut ketään omasta väestä mukaansa.

Chorillon merikylpylaitos on kaksi peninkulmaa Limasta. Tällä
indiani-seurakunnalla on kaunis kirkko. Lämpöisempänä vuoden aikana
kokoontuu Chorilloon Liman koko ylimyskunta. Pelihuoneet, joita ei
suvaita Limassa, ovat täällä auki kaiken kesää. Ylimykset osottavat
siellä palavaa intoa ja usea rikas, jalosukuinen nuorukainen on siellä
nähnyt omaisuutensa lipuvan käsistään muutamassa yössä.

Chorillossa oli nyt vähän väkeä. Kun don Végal ja Martin Paz olivat
vetäyneet muutamaan merenrannalle rakennettuun huvilaan, saivat he siis
elää rauhassa, katsellen Tyynen Valtameren ääretöntä pintaa.

Markiisi don Végal, joka kuului Perun vanhimpiin hispanialaisiin
perheisin, tiesi että hänessä sammui mainio suku, josta syystä hän
saattoi ylpeillä. Hänen kasvoissaan näkyi myös syvän alakuloisuuden
jälkiä.

Oltuansa jonkun aikaa sekaantuneena valtiopuuhiin, inhoi hän nyt
sanomattomasti noita alituisia vallankumouksia, jotka pantiin toimeen
ainoastaan persoonallisen kunnianhimon vuoksi ja hän oli nyt vetäynyt
jonkunlaiseen yksinäisyyteen, jota ainoastaan harvinaisella väliajalla
keskeytti niiden velvollisuuksien täyttäminen, joita kohteliaisuus
vaati.

Hänen suuri omaisuutensa oli siten vähitellen huvennut. Hänen
maatilansa oli työmiesten puutteesta rappio-tilassa ja sen vuoksi hän
oli pakotettu ottamaan suuria summia velaksi; vaan häntä ei peloittanut
se ajatus, että hän pian joutuisi häviölle. Hispanialaisen kansan
huolettomuus ynnä kyllääntyminen hyödyttömään elämään oli tehnyt hänet
tunnottomaksi uhkaavaisen tulevaisuuden suhteen. Muinoin naimisissa
armaan puolison kanssa ja pienen viehättävän tytön isänä oli hän nähnyt
hirveän onnettomuuden tempaavan nämä rakkauden esineet hänen käsistään.
Hän ei ollut enää millään hellällä siteellä sidottu mailmaan ja hän
antoi päivänsä kulua, miten vaan sattui.

Don Végal luuli sydämensä olevan kuolleen, kun hän äkiki tunsi sen
uudelleen sykkivän seurustellessaan Martin Pazin kanssa. Tämä vilkas
luonne herätti hänet uuteen eloon; indianin jalo ja arvokas ryhti
miellytti ritarillista hidalgoa; kyllääntyneenä hispanialaisiin
ylimyksiin, joihin hän ei enää luottanut ja inhoen mestisiä, jotka
pyrkivät kohota edellisten kustannuksella, yhtyi markiisi mielihyvällä
siihen alkuperäiseen kansanheimoon, joka niin urhoollisesti taisteli
Pizarron sotureiden kanssa Amerikan maasta.

Indiania pidettiin kuolleena, kuten don Végal oli Limassa kuullut
kerrottavan, mutta koska hän piti Martin Pazin ja juutalaisen naisen
naimisen kuolemata pahempana, päätti hän pelastaa indianin tässäkin
suhteessa, antaessaan Samuelin tyttären joutua naimisiin André Certan
kanssa.

Koska siis Martin Paz tunsi äärettömän alakuloisuuden painavan
sydäntään, ei markiisi huolinut lainkaan keskustella hänen kanssaan
menneistä ajoista, vaan puhui nuoren indianin kanssa arvottomia
asioita.

Kuitenkin sanoi don Végal, joka hänen alituisesta suremisestaan oli
pahoillaan, eräänä päivänä hänelle:

"Minkätähden, nuori ystäväni, olette luonnollista jalouttanne
osoittamatta, kun kätkette sydämessänne niin jokapäiväistä tunnetta.
Eikö esi-isienne joukkoon kuulunut Manco Capac, jonka isänmaan rakkaus
on suonut hänelle paikan sankarien rivissä? Minkä jalon työn mies voi
toimittaa, kun halpa himo ei tee hänen mielensä alakuloiseksi! Ettekö
sydämessänne toivo joskus pääsevänne jälleen itsenäisiksi?"

"Sitähän me puuhailemme, armollinen herra", vastasi indiani, "eikä se
päivä ehkä enää ole kaukana, jolloin veljeni miehissä tekevät kapinan".

"Ymmärrän kyllä. Te puhutte siitä salaisesta sodasta, jota veljenne
valmistavat vuorillaan. Merkin annettua astuvat he alas kaupunkiin
aseet kädessä ... ja ne pääsevät voitolle, kuten aina ennenkin. Olkoon
menneeksi! Kas kuinka teidän etunne katoovat näissä alituisissa
vallankumouksissa, joiden näyttämöpaikkana on Peru; vallankumoukset
hävittävät indianeja ja hispanialaisia mestisien eduksi".

"Me pelastamme maamme", huudahti Martin Paz.

"Niin! Te pelastatte, jos toimitatte asianne hyvästi", vastasi don
Végal. "Kuule minua! Minä rakastan teitä, niinkuin olisitte poikani.
Mielikarvaudella sanon sen, sillä meillä hispanialaisilla, mahtavan
kansan ylpeillä jälkeläisillä, ei ole enää kyllin voimaa valtion
perustamiseen. Teidän asianne on voittaa tuota onnetonta
"amerikalaisuutta", joka koettaa karkottaa europalaista muukalaista.
Minun luullakseni ainoastaan europalaisten maahan-tulo voi pelastaa
Perun vanhan valtakunnan. Keskellä sitä sisällistä sotaa, jota te
valmistatte ja joka on sulkemaisillaan pois kaikki sääty-luokat, paitsi
yksi ainoa, ojentakaahan silloin kätenne vanhan mailman ahkeroille
kansoille!"

"Indianit, armollinen herra, tulevat aina pitämään muukalaisia
vihollisina, olkootpahan sitten mimmoiset tahansa, eivätkä ne koskaan
tule sallimaan kenenkään rankaisematta hengittää heidän vuori-ilmaansa.
Se valta, joka minulla nyt on heidän ylitsensä, on ilman mitään
merkitystä sinä päivänä, jolloin en vanno kuolemaa heidän sortajilleen.
Ja mikä minä nyt olen?" kysyi Martin Paz alakuloisesti. "Vankiraukka,
joka ei saisi 3 tuntia olla hengissä Limassa!"

"Ystäväni! Teidän täytyy luvata minulle, ettette sinne palaja".

"Ja minkävuoksi minun täytyy sen luvata, don Végal? Minä en voi päästä
sydämestäni".

Don Végal ei puhunut mitään. Nuoren indianin rakkaus kiihtyi päivä
päivältä. Markiisi vapisi nähdessään hänen käyvän varmaa kuolemaa
kohti, jos hän uudelleen ilmaantuisi pääkaupungissa. Hän päätti
innokkaasti puuhata jouduttaakseen juutalaisen naisen häitä.
Hankkiakseen itselleen varmuutta asiassa, lähti hän eräänä aamuna
Chorillosta ja palasi kaupunkiin.

Silloin sai hän kuulla että André Certa, joka oli haavoistaan
parantunut, oli jalkeella ja että hänen kohdakkoin tapahtuvat häät
olivat päivän puhe-aineena.

Don Végal halusi oppia tuntemaan sitä tyttöä, jota Martin Paz rakasti.
Hän lähti illalla Plaza Mayorille. Täällä oli kuten tavallisesti paljo
väkeä koolla. Markiisi tapasi vanhan ystävänsä, pastori Joachimin. Hän
suuresti kummastui don Végalin kertoessa Martin Pazin elävän ja lupasi
innokkaasti valvoa nuorta indiania sekä antaa markiisille kaikkia
uutisia, jotka voisivat huvittaa häntä.

Äkkiä huomasi don Végal mustaan kaapuun verhotun nuoren tytön, joka
nojautui vaunujen nurkkaa vasten.

"Kuka on tuo ihana impi?" kysyi hän pastorilta.

"Hän on Adnré Certan morsian, juutalaisen Samuelin tytär".

"Hän! Juutalaisen tytär!"

Markiisi töin tuskin saattoi pidättää kummastustaan ja sanottuaan
pastori Joachimille jäähyväiset palasi hän Chorilloon.

Hänen kummastuksensa kävi vieläkin suuremmaksi, kun hän luulotellussa
juutalaisessa naisessa tunsi sen nuoren tytön, jonka hän oli nähnyt
rukoilevan Pyhän Annan kirkossa.




V.


Kun Columbian sotajoukot, joita Bolivar oli jättänyt kenraali Santa
Cruzin käytettäviksi, olivat karkoitetut eteläisestä Perusta, oli
rauhallisuus ja lepo palannut tähän maahan, jota sitä ennen sotaväen
kapinat olivat hällinneet. Yksityisten kunnianhimo ei näkynyt
todellakaan esiintyvän yhtä hurjasti kuin ennen ja presidentti Gambarra
näkyi turvallisena asuvan palatsissaan P1aza Mayorin varrella. Tältä
puolen ei siis ollut mitään peljättävää, sillä todellakin uhkaavaa
vaaraa ei ollut näistä kapinoista, jotka yhtä pian kukistettiin, kuin
syntyivätkin ja nämä kapinat näkyivät ainoastaan mairittelevan
amerikalaisten halua sotaväen paraatiin.

Todellinen vaara jäi kuitenkin hispanialaisilta huomaamatta; sillä ne
olivat liian ylpeitä vaaraa huomatakseen. Mestisit eivät liioin vaaraa
huomanneet, se oli päivän selvä asia, kun nämä eivät koskaan tahtoneet
huomata heikompiansa.

Kuitenkin oli tavaton liike ollut kaupungissa indianien kesken, jotka
usein seurustelivat vuorelaisten kanssa. Tämä kansa näkyi heittäneen
sikseen luonnollisen unteluutensa. Sen sijaan että ennen laiskasti
venyivät punchoillaan jalat aurinkoa kohti, kuljeskelivat he nyt
maaseuduilla, pidättivät toisiaan tavatessaan ja tunsivat toisiaan
eräistä merkeistä sekä kävivät halvemmissa ravintoloissa, joihin
saattoivat poiketa ilman mitään vaaraa.

Muutamalla kaupungin syrjäisimmällä torilla huomattiin tämä liike
kaikkian paraite. Tämän torin kulmassa oli eräs rakennus, jossa oli
ainoastaan maakerta olemassa ja jonka ulkomuoto ilkeästi loukkasi
silmää.

Tämä oli mitä huonoin ravintola, jota piti eräs iäkäs indiani-eukko;
ravintola tarjoi vierailleen, jotka kaikki kuuluivat köyhimpään
kansaan, maissi-olutta ja erästä toista, sokeriputken nesteestä
valmistettua juomaa.

Indianien kokoukset tässä paikassa pidettiin aina määrätunnilla,
jolloin pitkä tanko pystytettiin ravintolan katolle ikäänkuin merkiksi.

Tämän merkin annettua astui huoneesen indiania kaikista ammateista,
rakennus-johtajia, muulin-ajajia, ajureita, yksi erällään ja katosivat
kohta etuhuoneen takana olevaan suureen saliin. Emäntä näkyi olevan
suuressa puuhassa ja jätti ravintolan hoidon piiolleen sekä kiiruhti
itse palvelemaan vieraitaan.

Muutamia päiviä Martin Pazin katoamisen jälkeen oli suuri kokous
pidetty ravintolan salissa. Töin tuskin saattoi eroittaa jokapäiväisiä
vieraita tässä ravintolassa, sillä sali, joka ennestään oli sangen
pimeä, kävi tupakin savun kautta vielä pimeämmäksi. Noin viisikymmentä
indiania oli asettunut soikean pöydän ympäri; muutamat pureskelivat
teelehtiä, joita sekoitettiin hyvänhajuisen maan kanssa; toiset joivat
maissi-olutta suoraan suurista saviastioista, mutta nämä toimet eivät
lainkaan heitä häirinneet, vaan he kuulivat suurimmalla tarkkuudella
puhetta, jota muuan indiani piti.

Puheenpitäjänä oli Sambo, jonka katse osotti suurta vakavuutta.

Tarkoin tarkastettuaan kuulijoitaan, lausui hän:

"Auringon pojat saattavat nyt puhua asioistaan. Ei löydy ketään
petollista korvaa, joka heitä kuuntelee. Muutamat meidän ystävistämme,
jotka ovat puetut katulaulajiksi, vetävät ohitsekulkevien huomion
puoleensa ja meillä on täällä täydellinen vapaus".

Todellakin kuului mandoliinin ääni ulkoa.

Ravintolassa olevat indianit, jotka tiesivät olevansa turvallisessa
paikassa, kuuntelivat tarkkaan Sambon puhetta: häneen luottivat ne
kokonaan.

"Mitä uutisia voi Sambo kertoa Martin Pazista?" kysyi muuan indiani.

"Ei mitään. Onko hän kuollut vai elääkö hän?... Ainoastaan suuri henki
sen tietää. Odotan muutamia veljistämme, jotka ovat kulkeneet pitkin
jokea joen suuhun saakka ja ne ovat ehkä löytäneet hänen ruumiinsa".

"Hän oli hyvä päällikkö", sanoi Manangani, eräs hurja indiani, jota
suuresti peljättiin. "Mutta miksei hän ollut paikoillaan sinä päivänä,
jolloin kuunari toi meille aseita?"

Sambo ei vastannut, vaan painoi päänsä alas.

"Veljenl", jatkoi Manangani, "eivät ehkä tiedä, että kuunari ja
rantavahdit ovat ampuneet toisiaan kohti ja että, jos tämä laiva olisi
joutunut heidän käsiinsä, meidän hankkeemme olisivat menneet myttyyn".

Indianin puhetta seurasi hyväksyvä morina.

"Ne veljistäni, jotka tahtovat jättää tuomionsa julistamisen
toistaiseksi, ovat tervetulleet", jatkoi Sambo. "Kuka tietää, eikö
poikani Martin Paz kerran ole palaava! Kuulkaa nyt! Aseet, joita olemme
saaneet Cechurasta, ovat käsissämme; ne ovat kätketyt Cordillerien
vuorirotkoihin ja ovat valmiit meitä palvelemaan, kun te tahdotte
täyttää velvollisuutenne".

"Ja kuka meitä estää?" kysyi eräs nuori indiani. "Me olemme
teroittaneet puukkojamme ja odotamme nyt ainoastaan".

"Odotamme ratkaisevaa hetkeä", sanoi Sambo. "Veljeni kyllä tietävät,
ketä vihollisia meidän ensiksi on kukistaminen".

"Noita mestisiä, jotka kohtelevat meitä kuten orjia", sanoi eräs
läsnäolevista; "noita ylpeitä konnia, jotka lyövät meitä kädellä ja
ruoskalla juurikuin olisimme itsepintaisia muulia".

"Niin", vastasi toinen, "ensiksi niitä, jotka ovat anastaneet tämän
meidän esi-isiemme maan".

"Te petytte, sillä ensimäiset iskumme tehdään muualla", jatkoi Sambo,
joka hänen puheestaan innostui. "Nämä miehet eivät ole samat, kuin ne,
jotka kolme sataa vuotta sitten uskalsivat astua Perun vapaasen maahan?
Nämä rikkaat miehet alhaisemmasta säätyluokasta eivät ole niitä, jotka
ovat vieneet Manco Capacin poikia hautaan? Ei! Sen ovat ylpeät
hispanialaiset, todelliset europalaiset tehneet, joiden orjia olette.
Jos heillä ei ole rikkautta, on heillä sen sijaan arvoa ja vihasta
perulaisiin vapautuspuuhiin polkevat he jalkojensa alle luonnolliset
oikeutemme. Unohtakaamme, ketkä me olemme, muistaaksemme, mitä
esi-isämme ovat olleet".

"Niin! niin!" huudahti kokous, mielihyvällä jalkaansa polkien.

Muutaman silmänräpäyksen vaiti-olon perästä, Sambo muutamia
kapina-liittolaisia kyselemällä, vakuutti itseään siitä, että ystävät
Cuzcossa ja koko Boliviassa olivat valmiit astumaan esiin yhtenä
miehenä.

Sitten jatkoi hän kiivaasti:

"Ja meidän veljemme vuorilla, uskollinen Manangani, jos he sydämessään
kantavat yhtä suurta vihaa kuin sinä itse ja yhtä suurta rohkeutta,
eivätkö ne lankea Liman yli kuten lumivyöry Cordillerien huipuilta?"

"Sambolla ei tule määräpäivänä olemaan syytä valitella heidän
rohkeuttaan", vastasi Manangani. "Sambon, käydessään ulos kaupungista,
ei tarvitse kävellä kauas, ennenkuin hän kaikkialla näkee indianeja
nousevan ylös, vihasta hehkuvina. San Christovalin ja Amancaien
vuorensolissa odottaa usea mies, punchoonsa käärittynä ja väkipuukko
vyöllään. Pantakoon vaan karpiina (lyhyt ratsu-pyssy) hänen käteensä!
Ne eivät ole unohtaneet, että heidän on hispanialaisille kostaminen
Manco Capacin miestappoa".

"Oikein Manangani", vastasi Sambo. "Suuri henki on puhunut suusi
kautta. Veljeni tulevat ennen pitkää tietämään jotakin siitä, jonka
heidän päällikkönsä ovat valinneet. Presidentti Gambarra kokee
ainoastaan vahvistaa valtaansa; Bolivia on kaukana ja Santa Cruz on
karkoitettu. Me voimme siis toimia täydessä turvasa. Muutaman päivän
perästä kutsuu Amancaien juhla sortajamme riehuviin huveihin. Silloin
olkoon kukin valmis lähtemään liikkeelle, jotta tämä uutinen levetköön
Bolivian etäisimpiin kyliin".

Tässä silmänräpäyksessä tunkesi kolme indiania esille suureen saliin.
Sambo astui sukkelaan heitä vastaan.

"Mitä kuuluu?" kysyi hän mnutamalta niistä.

"Martin Pazin ruumista ei ole löydetty", vastasi eräs näistä
indianeista. "Me olemme naaranneet useissa paikoin joessa ja
taitavimmat sukeltajamme ovat suurella huolella etsineet. Nyt uskomme,
ettei Sambon poika ole hukkunut Rimacin aaltoihin".

"Ovatko tappaneet hänen? Mihin hän on joutunut? Piru heitä periköön,
jos ovat poikani tappaneet. Erotkoot veljeni nyt hiljaisuudessa.
Palatkoon kukin paikalleen, valvokoon ja odottakoon aikaa".

Indianit lähtivät pihalle ja erkanivat. Sambo jäi yksin Mananganin
kanssa, joka kyseli häneltä:

T2iedättekö Sambo, mikä tunne se oli, joka johdatti pojan askeleet San
Lazaron kortteliin? Onko Sambo varma pojastaan?"

Salama leimahti Sambon silmistä niin että Manangani säpsähti; mutta
edellinen hillitsi tunteitaan sanoen:

"Jos Martin Paz pettäisi veljiään, tappaisin ensin kaikki ne, jotka
ovat hänen ystävyydessään, kaikki ne, joita hän on rakastanut. Sitten
tappaisin hänet itse ja vihdoin itseni, jottei häväistystä suvusta
jäisi ketään eloon".

Emäntä aukasi nyt salin oven, astuen esille Sambon luokse ja antaen
hänelle kirjeen, joka oli hänelle tuleva.

"Kuka on tämän antanut teille?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi indiani-eukko; "joku vieraista on tahallaan
jättänyt tämän paperin jälkeensä, sillä minä löysin sen pöydältä".

"Onko täällä ollut ainoastaan indiania?"

"Ainoastaan indiania".

Emäntä meni matkoihinsa. Sambo aukasi kirjeen ja luki ääneen:

"Nuori tyttö on rukoillut Martin Pazin puolesta, sillä hän ei ole
unohtanut indiania, joka pani henkensä alttiiksi hänen edestään. Jos
Sambolla on jotakin uutisia pojastaan tahi jotakin toivoa vielä löytää
häntä, tulee hänen kääriä punaisen silkkihuivin käsivartensa ympäri.
Silmäpari löytyy, joka näkee hänen kulkevan ohitse joka päivä".

Sambo hieroi kirjettä sormiensa välissä.

"Tuo onneton", sanoi hän, "joka on silmäillyt naista".

"Kuka on tämä nainen?" kysyi Manangani.

"Hän ei ole indianinainen", vastasi Sambo, "hän on joku nuori,
korkeasukuinen neitonen. Voi! Martin Paz, en tunne sinua enään".

"Aivotko tehdä sen, minkä tämä nainen pyytää teiltä?"

"En suinkaan", vastasi indiani kiivaasti. "Kadottakoon hän kaiken
toivon jälleen nähdä poikani ja kuolkoon hän siitä".

Hän repi kirjeen palasiksi raivoissaan.

"Näkyy olleen indiani, joka on tuonut kirjeen tänne muassaan",
huomautti Manangani.

"Niin, joku meikäläisistä on sen tehnyt. Hän on tiennyt, että minä
usein käyn tässä ravintolassa, mutta minä en koskaan enään tule tänne.
Palatkoon veljeni vuorille. Minä jään kaupunkiin valvomaan etujamme.
Tahdomme nähdä, tuleeko Amancaien juhla iloisemmaksi sortajille vai
sorretuille".

Molemmat indianit erkanivat.

Hanke oli hyvin harkittu ja hetki sen toimeen panemieeen hyvin valittu.
Perussa, joka siihen aikaan oli melkein tyhjänä ihmisistä, oli
ainoastaan harvoja hispanialaisia ja mestisiä. Idianien hyökkäys sekä
Brasilian metsistä että Chilen vuorilta ja La Platan tasangoilta tulisi
täyttämään kapinallisen alueen peljättävällä sotajoukolla. Suurten
kaupunkien Liman, Cuzcon ja Punan kerran perin pohjin hävitettyä ei
ollut luultavaa, että Columbian sotajoukot, joita Perun hallitus vähää
ennen oli karkoittanut, nyt tulisivat pulassa olevia vihollisiaan
avuksi.

Tämän yhteiskunnallisen mullistuksen piti kuitenkin onnistuman, jos
asiaa saatettiin pitää salassa, eikä muuten löytynyt tässä kansassa
kavaltajia. Mutta he eivät tienneet, että muuan mies oli erikseen
päässyt presidentti Gambarran puheille, he eivät tienneet tämän miehen
kertoneen, että kuunari "Annonciacion" oli purkanut kaikenlaisia aseita
indianien veneisin Rimac-joen suulla. Ja tämä mies oli äskettäin
pyytänyt suuren palkinnon tästä palveluksesta, jonka hän oli tehnyt
Perun hallitukselle, kertoessaan näitä tapauksia. Viekkaasti hän näet
piti kummankin puolta. Vuokrattuaan laivansa Samhon asiamiehille
korkeasta hinnasta, oli hän äsken myynyt presidentille kapinallisten
salaisuuden.

Näistä toimista tunnemme, että tämä mies oli juutalainen Samuel.




VI.


André Certa, joka vihdoin oli täydelleen toipunut, ja luuli Martin
Pazin kuolleen joudutti nyt häitään. Hän halusi Liman kaduilla
näyttäytyä ihanan, nuoren juutalais-naisen seurassa.

Sara kuitenkin osoitti hänelle suurta jäykkyyttä, mutta hän ei pitänyt
tuosta lukua, sillä hän näki Sarassa ainoastaan kallisarvoisen tavaran,
josta hän oli maksanut satatuhatta piasteria.

Meidän tulee tässä mainita, että André Certa syystä piti epäluuloa
juutalaista kohtaan. Jos kontrahti ei juuri ollut kunniallinen, el
niihin liioin ollut luottamista, jotka sen olivat tehneet. Mestisi
tahtoi myöskin salaa puhutella Samuelia ja vei hänet eräänä päivänä
mukanaan Chorilloon. André Certa halusi häittensä edellisinä päivinä
koettaa onneaan pelissä. Pelihuoneet Chorillossa oli avattu muutamia
päiviä don Végalin sinne tultua ja niiden avattua oli alituinen liike
Liman tiellä. Moni tuli sinne jalkasin ja palasi vaunuissa ja moni
menetti siellä lopun tavaroistaan.

Don Végal ja Martin Paz eivät ottaneet osaa näihin huveihin, sillä
nuoren indianin väliäpitämättömyyteen oli jalompia syitä.

Iltakävelyjen perästä markiisin kanssa palasi Martin Paz huoneisinsa ja
saattoi siellä ikkunaa vasten nojaten viettää pitkiä aikoja omissa
mietteissään. Don Végal alinomaa muisteli Samuelin tytärtä, jonka hän
oli nähnyt rukoilevan kirkossa; mutta hän ei uskaltanut kertoa tästä
Martin Pazille, vaikka hän vähitellen häneen teroitti kristinopin
totuuksia. Hän pelkäsi Martinin sydämessä verestää niitä tunteita,
joita hän halusi tukahuttaa; sillä indiani alkoi luopua kaikesta
toivosta saada Saraa omakseen. Poliisi oli nyt lakannut häntä etsimästä
ja aikaa voittaen olisi Martin Paz ehkä kerran saattanut suojeliansa
vaikutuksesta saada paikan Perun yhteiskunnassa.

Mutta nyt alakuloinen indiani eräänä päivänä päätti hankkia tietoa
siitä, mihin nuori juutalais-nainen oli joutunut. Hispanialaisen
pukunsa vuoksi saattoi hän hiipiä johonkin pelisaliin ja siellä
kuunnella vieraiden puhetta.

André Certa oli niin mahtava mies, että hänen naimisensa, jos se oli
tapahtumaisillaan, piti oleman heidän puhe-aineenansa.

Indiani ei siis lähtenyt meren rannalle, vaan kiipesi niille korkeille
kallioille, joille Chorillon mahtavimmat talot olivat rakennetut, ja
astui muutamaan huoneesen, johon tultiin leveitä kiviportaita myöten.

Tämä oli pelihuone. Päivä oli ollut kuuma usealle Liman asukkaalle.
Muutamat, jotka edellisen yön vaivoista olivat henkisesti ja
ruumiillisesti väsyneet, lepäsiivät lattialla, käärittyinä
punchoihinsa. Toiset pelaajat istuivat suuren, viheriän liinan edessä,
joka oli jaettu neljään pohjaan kahdellä viivalla, jotka kohtisuoraan
halkasivat toisiaan; jokaisella pohjalla oli sanojen azar [hasaarti,
onnen-touko, sattumus] ja suerte [kohtalo] alkukirjaimet A. S. Pelaajat
merkitsivät pisteillä jommankumman näistä kirjaimista, pankin pitäjä
teki panoksen ja nakkasi pöydälle kaksi arpa-noppaa, joiden yhteen
lasketut pisteet määräsivät, voittivatko pelaajat A:lla vai S:llä.

Tällä haavaa oli peli hyvin vilkas. Eräs mestisi takaa-ajoi onnetarta
kuumeentapaisella innolla, mutta huonolla menestyksellä.

"Kaksituhatta piasteria", huudahti hän.

Pankin pitäjä nakkasi arpanopat ja pelaaja kiroili.

"Neljätuhatta piasteria", huudahti hän kohta sen jälkeen.

Ja taasen hän tappasi rahansa.

Martin Paz, joka seisoi katveessa, saattoi nyt nähdä pelaria suoraan
silmiin. Hän oli André Certa ja hänen vieressään seisoi juutalainen
Samuel.

"Kylin pelattu, herrani", sanoi Samuel. "Onni ei ole kanssanne tänään".

"Mitä se teihin kuuluu?" vastasi mestisi äreästi.

Samuel kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Jollei se minuun kuulu, niin se kuuluu teihin; sillä teidän täytyy
luopua näistä tavoistanne häittenne edellisinä päivinä".

"Kahdeksantuhatta piasteria", vastasi André Certa ja viittasi kirjainta
S. Kirjain A. sattui tulemaan ja mestisi kiroili. Pankin pitäjä jatkoi:

"Herra, tehkää panoksenne!"

André Certa, joka oli ottanut käsille seteleitä lakkaristaan, tahtoi
nyt uskaltaa suuren summan. Hän laski rahat yhdelle noista neljästä
pohjasta ja pankin pitäjä puisteli jo arpa-noppia, kun eräs Samuelin
viittaus pidätti häntä. Juutalainen uudelleen kyykistyi mestisin
korvalliselle ja kuiskasi:

"Jollei teillä ole kyllin rahoja päättääksenne kauppaamme, niin jo tänä
iltana kaikki on rikottu".

Aindré Certa nosteli olkapäitään ja osotti liikkeellään närkästymistä.
Otettuaan rahansa takasin lähti hän pois pelisalista.

"Jatkakaa nyt", sanoi Samuel pankin pitäjälle. "Tehän saatatte häiden
jälkeen saattaa tämän herran perikatoon".

Pankin pitäjä kumarsi nöyrimmästi, sillä juutalainen oli Chorillon
pelihuoneen perustaja ja omistaja.

Tämä mies tavattiin kaikkialla, missä oli realikaan ansaittavissa.

Samuel lähti kävelemään mestisin jälkeen ja tarratessaan hänen
kiviportailla sanoi hän:

"Minulla on tärkeimpiä asioita teille kerrottavina, mutta missä
saatamme rauhassa puhua".

"Missä hyvänsä", vastasi mestisi äreästi.

"Herra, teidän paha tuulenne ei suinkaan mahtane turmella
tulevaisuuttanne. Minä en luota huoneisin vahvimmilla lukoilla, en
luota autioimpaan kenttään, kun salaisuuden uskominen teille on
kysymyksessä. Te saatte minulle kalliisti maksaa; mutta kannattaa kyllä
hyvin kätkeä salaisuuteni".

Niin puhuen olivat molemmat miehet tulleet rannalle niiden pienien
mökkien edustalle, jotka olivat määrätyt kylpyvieraita varten. He eivät
tienneet, että Martin Paz sekä näki että kuuli heitä, kun hän
käärmeentapaisesti luikerteli heidän perässään.

"Ottakaamme vene", sanoi André Certa, "ja lähtekäämme merelle".

Mestisi irroitti rannalta pienen veneen ja heitti muutaman lantin
vartijalle. Samuel astui hänen kanssa veneesen ja mestisi lähti
soutamaan merelle päin.

Mutta kun Martin Paz, joka oli ollut piilossa eräässä kallion kolossa,
näki veneen etenevän, oli hän äkkiä riisunut vaatteet ja voimallisesti
uinut veneen perässä, pitäen ainoastaan väkipuukkoa vyöllään. Auringon
viimeiset säteet valaisivat Tyynen valtameren aaltoja ja taivas ja maa
olivat synkän pimeyden peitossa.

Martin Pazin mieleen ei johtunut että mitä vaarallisimpia haikaloja
oleskeli tässä meressä. Hän pysähtyi veneen läheisyyteen ja kyllin
lähelle saattaakseen kuulla, mitä puhuttiin.

"Mitä todistuksia minä olen antava tämän tytön isälle, jos tyttö
todellakin on sen, jonka sanotte hänen olevan?"

"Teidän tulee muistuttaa häntä, miten hän kadotti lapsensa".

"Miten se sitten tapahtui?"

"Kyllähän saatte kuulla".

Martin Paz, joka vaivoin keikkui aaltojen harjalla, kuunteli, vaan ei
käsittänyt mitään.

"Saran isä", sanoi juutalainen, "asui Concepcionissa Chilessä. Hän oli
tuo korkeasukuinen mies, jota jo tunnette ja ainoastaan hänen
omaisuutensa veti vertoja hänen aateliselle arvolleen. Tärkeiden
asioiden vuoksi täytyi häne matkustaa Limaan, jonne hän yksin lähti
jättäen Concepcioniin vaimonsa ja pienen tyttärensä, joka oli viiden
kuukauden vanha. Perun ilman-ala oli hänelle kaikin puolin mieluinen ja
hän kirjoitti markisinnalle, että tämä tulisi hänen luokseen.
Markisinna nousi priki San Joseen Valparaison satamassa muutamain
palvelijain seurassa. Minäkin matkustin Peruun samassa laivassa. Laiva
oli hankkeessa poiketa Limaan, kun sitä Juan Fernandosin kohdalla
kohtasi hirveä myrsky, joka teki sen ohjattomaksi ja kallisti sen
toiselle kyljelle. Laivamiehet ja matkustajat turvautuivat nyt
pelastusveneesen, mutta meren pauhatessa markisinna ei suostunut
astumaan veneesen; hän painoi lastaan syliinsä ja jäi laivaan. Minä
jäin niinikään laivaan. Vene lähti pois ja upposi lastineen muutamia
satoja syltiä San Joseesta. Me olimme nyt yksinämme. Myrsky riehui
sanomattomalla raivolla. Tuuli ajeli laivaa, jossa oli viisi jalkaa
vettä, matalikkoja kohti, jossa se meni kerrassaan pirstaleiksi. Nuori
vaimo tyttärineen nakattiin mereen, mutta kaikeksi onneksi sain minä
lapsen käsiini, jonka äiti hukkui silmäini edessä, ja pääsin lapsen
kanssa rannalle".

"Ovatko nämät erityis-seikat todenmukaisia?"

"Aivan tosia. Isä ei saata kieltää niiden totuutta. Voi! herra, minä
olin tehnyt hyvän matkan, koska tämä tyttö tuotti minulle satatuhatta
piasteria, joita te nyt suosiollisesti maksatte minulle."

"Mitä paljo tuo on?" kysyi Martin Paz itsekseen.

"Kas tässä minun lompakkoni sadallatuhannella piasterilla", vastasi
André Certa juutalaiselle.

"Kiitoksia herra", sanoi Samuel, tarttuen aarteesen. "Ottakaa te
puolestanne tämä kuitti. Minä sitounnun antamaan teille kaksi kertaa
tämän summan, jollette tule Hispanian korkeasukuisimpien perheiden
jäseneksi".

Indiani ei ollut kuullut tätä viimeistä lausetta. Hänen oli pakko
sukeltaa venettä välttääkseen ja huomasi nyt äärettömän suuren esineen,
joka ui häntä kohti. Tämä oli hai-kala mitä vaarallisinta lajia.

Indiani näki hirviön lähenevän ja sukelsi, vaan täytyi pian palata
veden pinnalle hengittääkseen. Hirviön pyrstö sattui häneen ja hän
tunsi sen näljäiset suomukset koskettelevan rintaansa. Hai-kala
käännähti seljälleen tarttuakseen saaliisensa ja aukasi kidan, joka oli
varustettu kolmikertaisella hammasrivillä. Mutta Martin Paz, nähdessään
hirviön valkoisen vatsan kiiltävän, työnsi puukkonsa sen vatsaan ja
kohta hirviön veri punasi veden. Indiani sukelsi uudelleen ja poistui
kymmenen syltää hai-kalasta ja huomaamatta, miten mestisi nousi maalle,
pääsi hänkin hetkisen uitua rannikolle. Hän oli jo unohtanut päässeensä
hengen vaarasta.

Seuraavana päivänä lähti Martin Chorillosta ja don Végal levotonna
palasi niinikään kiireimmän kautta Limaan etsiäkseen häntä.




VII.


André Certan hankkeessa olevat häät rikkaan Samuelin tyttären kanssa
oli merkillinen tapaus. Korkeasukuiset naiset eivät suoneet itselleen
hetkeksikään lepoa. He panivat kaiken älynsä liikkeelle keksiäkseen
jotakin kaunista leninki-liiviä tahi jotakin päänkoristusta ja
koetteeksi pukivat päälleen kaikenmoisia vaatteuksia.

Lukemattomia valmistuksia tehtiin niinikään Samuelin talossa.
Hän tahtoi Saran häitä vietettäviksi suurella loisteella.
Kalkki-maalauksia, jotka hispanialaisten tavan mukaan kaunistivat
hänen asuntonsa, oli huolellisesti uudistettu; kallisarvoisimpia
ikkunaverhoja riippui suurissa laskuissa ikkunain ja ovien edessä
huoneiden sisäpuolella; veistokuvilla koristeltuja huonekaluja, jotka
olivat tehdyt kalliista ja hyvänhajuisista puulajeista, aseteltiin
suuriin, vilpeihin huoneisin; harvinaisia pensaskasveja, kuumien maiden
tuotteita, kiertyi koruhäkkien ja penkereitten ympäri.

Nuorella tyttärellä ei enää ollut mitään toivoa, koska ei Sambollakaan
näkynyt olevan; sillä hän ei kantanut käsivarrellaa toivon merkkiä.
Liberta oli vakoillut vanhan indianin hankkeita, vaan ei ollut voinut
huomata ikänä mitään.

Jos Sara-parka olisi saanut noudattaa mielihaluansa, olisi hän paennut
luostariin siellä elääkseen ja kuollakseen. Hänellä oli sanomaton
taipumus katolilaiseen oppiin, johon hän salaa pastori Joachimin
toimesta oli kääntynyt. Luostarissa hän siis olisi kokonaan antaunut
uskonnon haltuun, koska tämä niin hyvin soveltui hänen sydämensä
taipumuksiin.

Pastori Joachim, joka paremmin osasi lukea breviaristaan kuin ihmisten
sydämiä tutkia, oli, kaiken häväistyksen välttämiseksi, ilmottanut
Saralle, että Martin Paz oli kuollut. Nuoren tytön kääntyminen oli
hänelle tärkeä ennen kaikkia ja koska hän piti tytön kääntymisen
varmana, jos tämä joutuisi naimisiin André Certan kanssa, koetti hän
totuttaa tyttöä ajattelemaan tätä naimiskauppa, etenkin koska hän ei
tuntenut, millä ehdoilla naiminen oli toimeen saatu.

Vihdoin lähestyi tämä päivä, niin iloinen muutamille, niin surullinen
toisille.

André Certa oli kutsunut koko kaupungin häihin, mutta yihäisemmät
perheet eivät noudattaneet hänen kutsumuksiaan, vaan vetivät syyksi
mikä mitäkin verukkeita.

Hetki oli kuitenkin tullut kontrahdin alle-kirjottamiseen, vaan nuorta
tyttöä ei näkynyt, eikä kuulunut. Juutalainen Samuel oli pahoillaan,
André Certa veti levottomana kulmiaan ryppyyn. Vieraat näkyivät olevan
jonkunlaisessa pulassa; saleissa paloi lukemattomia kynttilöitä, joiden
valoa peilit heijastuttivat. Kartanon edustalla kadulla kierteli eräs
mies suuressa tuskassa; hän oli markiisi don Végal.




VIII.


Kaiken tämän tapahtuessa oli Sara ollut yksinänsä, salaisen tuskan
rasittamana. Hän ei saattanut lähteä huoneestaan. Hetkisen nojautui hän
liikutettuna balkongia vasten, joka oli puutarhaan päin.

Äkkiä huomasi hän miehen, joka hiipi esiin magnoipuistosta. Hän tunsi
orjansa Libertan. Tämä näkyi vainuvan jotakin salaista vaaraa, sillä
väliin piileili hän jonkun kuvapatsaan taakse, väliin heittäytyi hän
taasen pitkäkseen. Sara vaaleni yhtäkkiä. Liberta paini pitkän miehen
kanssa, joka oli heittänyt hänen alleen ja muutamat huokaukset
osottivat, että voimakas käsi oli tukkinut neekerin suun.

Nuori tyttö oli huutamaisillaan apua, kun hän näki molempien miesten
nousevan seisaalle. Neekeri tarkasteli vastustajaansa ja huudahti:

"Te! Te! Tehän se olette!"

Ja hän seurasi tätä miestä, joka, ennenkuin Sara oli voinut
huudahtaakaan, näytti hänestä kummitukselta toisesta mailmasta. Ja
juurikuin neekeri, joka oli tullut maahan viskatuksi indianin polvien
alle, ei nuori tyttökään, joka Martin Pazia nähdessään oli vaipunut
maahan, saattanut muuta kuin änkähyttää:

"Te! Te! Tehän se olette!"

Martin Paz loi häneen silmänsä ja sanoi:

"Kuuleeko nuori morsian juhlamelua? Vieraat tunkevat toisiaan saleissa,
nähdäkseen onnen loistavan hänen kasvoiltaan. Saavatko he nähdä
uhri-eläimen, joka on uhria varten valmistettu. Näilläkö kalpeilla
kasvoilla nuori tyttö on tuleva ylkänsä luokse?"

Martin Pazin puhuessa Sara häntä tuskin kuuntelikaan. Nuori indiani
jatkoi:

"Mintähden nuori tyttö itkee? Koska hänen silmänsä leijailevat kaukana
hänen isänsä asunnosta, kaukana siitä kaupungista, jossa hän kärsii
niin paljon".

Sara nosteli päätään. Martin Paz oli noussut pystyyn kaikessa
pituudessaan ja kädellään viitaten Cordillerien huippuja kohti osoitti
hän nuorelle tytölle tien vapauteen.

Sara tunsi hillitsemättömän voiman ikäänkuin hurmoittavan itseään.
Ääniä jo kuului. Ihmisiä lähestyi huonetta. Hänen isänsä olisi
epäilemättä astuva sisään ja ylkä ehkä seuraisi häntä. Martin Paz
sammutti äkkiä pään yli riippuvan lampun... Samallainen vihellys kuin
kerran Plaza Mayorilla kuului yön pimeydessä.

Ovi aukaistiin äkkiä. Samuel ja André Certa astuivat sisään. Kolkko
pimeys vallitsi. Muutamat palvelijat riensivät sisälle tulisoittojen
kanssa... Huone oli tyhjä.

"Kuolema ja helvetti", huudahti mestisi.

"Missä Sara lienee?" kysyi Samuel.

"Teidän tulee vastata tästä minulle", vastasi André Certa vihaisesti.

Näiden sanojen kaikuessa tunsi juutalainen, kuinka kylmä hiki valui
hänen luihin saakka.

"Seuraa minua!" huudahti hän.

Palvelijain seurassa riensi hän talosta.

Sillä välin pakeni Martin Paz sukkelaan kaupungin katuja pitkin.
Kaksisataa askelta juutalaisen asunnosta tapasi hän muutamia indianeja,
joita hänen vihellyksensä oli sinne kutsunut.

"Seuratkaa meitä vuorillemme!" huudahti hän.

"Seuraa minua don Végalin taloon", sanoi ääni hänen takanansa.

Martin Paz kääntyi; hispanialainen seisoi hänen vieressään.

"Ettekö tahdo uskoa tätä nuorta tyttöä minun haltuuni?" kysyi tämä.

Indiani painoi päänsä alaa ja vastasi hiljaisella äänellä:

"Markiisi don Végalin taloon!"

Suostuen markiisin pyyntöön oli hän jättänyt hänelle nuoren tytön. Hän
tiesi tytön olevan hyvässä turvassa markiisin talossa ja huomaten, mitä
kunnia vaati, hän ei tahtonut viettää yönsä don Végalin katon alla.

Martin Paz lähti pois palavissa päin ja veri kiehui kuumeentapaisesti
hänen suonissaan.

Mutta hän oli tuskin kävellyt satakaan askelta, kun viisi tahi kuusi
miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja vaikka hän teki kovaa vastarintaa,
onnistui heille sitoa häntä. Martin Paz huusi epätoivossaan, sillä hän
luuli olevansa vihollistensa käsissä.

Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen laskettiin hän erääsen kamariin ja
side, joka oli peittänyt hänen silmänsä, otettiin pois. Hän katsahti
ympärilleen ja oli siinä matalassa kellarisalissa, jossa hänen veljensä
olivat päättäneet ryhtyä kapinaan.

Samho, joka oli ollut saapuvilla nuoren tytön ryöväämisessä, oli
myöskin siellä. Manangani ja muut indianit seisoivat hänen ympärillään.
Vihan tuli säihkyi Martin Pazin silmistä.

"Eikö minun poikani lainkaan sääli kyyneleitäni", sanoi Sambo, "koska
hän niin kauan on antanut minun uskoa, että hän oli kuollut?"

"Pitääkö päällikkömme Martin Pazin kapinan edellisenä iltana olla
vihollistemme seurassa?" kysyi Manangani.

Mutta Martin Paz ei vastannut isälleen, eikä Mananganille. Tämä jatkoi
puhettaan:

"Meidän tärkeimmät asiat ovat annetut alttiiksi naisen vuoksi". Näin
sanoen lähestyi hän Martin Pazia, pitäen väkipuukkoa kädessään; vaan
nuori indiani ei häntä huomannut.

"Puhukaamme nyt ensiksi", sanoi Sambo, "sitten toimikaamme. Jos poikani
pettää veljiään, tiedän, ketä kosto hänen petoksestaan on kohtaava.
Varokoon hän itseään! Juutalaisen Samuelin tytär ei ole niin hyvässä
piilopaikassa, että hän voisi päästä meitä pakoon. Minun poikani muuten
tarkoin miettiköön asioitaan. Tuomittuna kuolemaan ei hänellä tässä
kaupungissa ole kiveäkään, johon hän päänsä nojaisi. Mutta jos hän
vapauttaa maansa, on hänelle tuleva kunnia ja vapaus".

Martin Paz oli yhä äänetönnä; mutta hänen sydämessään riehui tuima
taistelu, sillä Sambo oli äsken kosketellut tämän jalon luonteen
hellimpiä jänteitä. Martin Paz oli välttämättömän tarpeellinen kapinan
toimeen panemiseen; hän oli suuressa arvossa kaupungin indianien
kesken, hän hallitsi niitä tavallaan ja yhdellä ainoalla viittauksella
ne seuraisivat häntä kuolemaan.

Siteet, jotka häntä kahlehtivat, katkaistiin Sambon käskystä. Martin
Paz nousi seisaalle.

"Poikani", sanoi hänelle vanha indiani, joka silmäili häntä tarkalleen,
"huomenna ennen Amancaien juhlaa tulevat veljemme rynnistämään
lumi-vyöryn tavoin Liman aseettomien asukasten kimppuun. Sinä olet
vapaa".

"Vuorille", huudahti Martin Paz. "Vuorille! Ja kuolema
vihollisillemme!"

Aurinko valaisi ensimäisillä säteillään indianien päällikköiden
neuvotteluja Cordillerien vuorilla.




IX.


Oli 24 päivä kesäkuuta, jolloin Amancaien juhla oli vietettävä. Liman
asukkaat lähtivät ratsastaen, jalkasin ja vaunuissa mainiolle
ylängölle, puolen peninkulmaa kaupungista. Mestisiä ja indiania käveli
sekasin; ne käydä tepastelivat iloisina sukulaisten tahi ystävien
parvissa. Kullakin joukkiolla oli eväitä mukanaan ja edellä käveli
kitaran soittaja, joka soitteli ja lauloi mieluisimpia lauluja. Nämä
jalkamiehet kävelivät maissi-vainioiden kautta, puikahtelivat
bananas-pensaiden läpi ja vaelsivat kauniiden piilikujien halki vihdoin
saapuakseen orangi- ja sitruunalehtoihin, joiden tuoksut yhdistyivät
raittiiden vuorituoksujen kanssa. Pitkin tietä oli pienissä ympäri
kuljeksivissa mökeissä kaupan paloviinaa ja olutta, joiden suunnaton
nauttiminen aikaansaattoi kaikuvaa hohotusta ja rähinää. Ratsastajat
keikkuivat hevostensa selissä väkijoukon keskellä ja kilpailivat
toistensa kanssa vilkkaudessa, notkeudessa ja taitavuudessa.

Koko tämän juhlan aikana, joka on saanut nimensä pienistä
vuorikukkasista, oli verraton ilo ja vapaus, eikä kuulunut -- kumma
kyllä -- mitään riitaa tuhansien ilosanojen kesken. Muutamat
keihäs-miehet hevosten selässä, puettuina loistavaan haarniskaan,
pitivät siellä täällä järjestystä kansan kesken. Ja kun koko tämä
väkijoukko saapui Amancaien ylängölle, kaikuivat ilohuudot vuorien
rotkoista.

Katsojain jalkain juurezsa oli vanha kuningaskaupunki, joka kohotti
taivasta kohden monet kirkkotorninsa, joista huumaava kellojen kilinä
kaikui. San Pedron, Augustinon ja tuomiokirkon katot, joita auringon
säteet kultasivat, vetivät huomiota puoleensa; San Domingon rikas
kirkko, jonka neitsyt Marian kuva ei koskaan kanna samaa pukua kaksi
päivää perätysten, kohotti ylpeämmästi kuin naapurinsa pyöreän
tornihuippunsa taivasta kohti. Oikealla kädellä aaltoili Tyynen meren
ääretön sininen pinta ja kun silmä katsahti Canarosta Limaan päin,
nähtiin kaikki nuo hautapatsaat, jotka peittävät Inkan suuren
hallitsiasuvun jäännöksiä. Taivaan rannalla vilkkui tällä loistavalla
taululla Morzo-Solarin niemeke.

Verinen näytelmä valmistettiin Cordillerien jäisillä huipuilla, kun
Liman asukkaat ihmettelivät näitä ihania näkö-aloja.

Kaupungin tavallisten asukkaiden ollessa poissa vaelsi suuri joukko
indiania ympäri kaduilla. Nämä miehet, jotka muuten ottivat
juhlallisuuksiin osaa, kävelivt tyynesti ympäri ja nähtävästi syvissä
mietteissä.

Usein saivat he, kuten näkyi, salaisen käskyn joltakin päälliköltä,
jonka jälkeen tämä jatkoi yksitoikkoista kävelyänsä. Vähitellen
kokoontui koko joukko kaupungin rikkaimpaan osaan.

Sillä välin alkoi aurinko laskeutua taivaan rannalla ja hetki oli nyt
käsissä, jolloin Liman ylimykset tavallisesti lähtevät kotia Amancaien
ylängöltä. Kalliimmat puvut nähtiin vaunuissa, jotka kulkivat pitkin
lehtikujia. Jalkamiehiä, vaunuilla ja hevosen selässä matkustavia oli
sekasin. Tuomiokirkon tornikello löi viisi. Kova ja pitkällinen huuto
kuului kaupungissa.

Kaikilta torilta, kaikilta kaduilta ja kaikista taloista hyökkäsi
indiania esille aseet kädessä. Kapinoitsiat pian täyttivät komeimmat
korttelit kaupungissa; useat heiluttivat palavia tuli-soittoja
päittensä yli.

"Kuolema sortajille! Kuolema hispanialaisille!" oli heidän
sotahuutonsa, ja ylängön huipulla nähtiin pian toisia indiania, jotka
yhtyivät veljiinsä kaupungissa.

Lukija kuvitelkoon itselleen minkänäköinen Lima oli tällä haavaa.
Kapinoitsijat olivat levinneet Liman kaikkiin kortteliin. Erään
joukkion etupäässä heilutti Martin Paz mustaa lippua ja sillä aikaa kun
osa indianeista kävi niiden rakennusten kimppuun, jotka olivat määrätyt
hävitettäviksi, hyökkäsi hän osastoineen Plaza Mayorille. Manangani oli
hänen toverinansa ja ulvoi kauheasti.

Siellä olivat hallituksen sotamiehet, jotka olivat saaneet kapinasta
vihiä, asettuneet tappohankkeisina presidentin palatsin edustalle.
Kauhea kivääri-tuli vastaanotti kapinoitsioita heidän saapuessa
torille. Alussa hämmästyneenä tästä odottamattomasta pamauksesta, joka
kaasi suuren joukon heistä maahan, seisahtuivat he, mutta ryntäsivät
sitten sanomattomalla tuimuudella sotamiehiä vastaan.

Nyt seurasi hirveä kahakka, jossa mies taisteli miestä vastaan. Martin
Paz ja Manangani olivat ihmeen urhoollisia ja pelastuivat ihmeellisesti
kuolemasta. Heidän piti millä uhrauksella hyvänsä saada tämä palatsi
käsiinsä ja sitten varustaa itsensä siellä.

"Eespäin!" huusi Martin Paz, jonka mahtava ääni kehoitti hänen
maanmiehiään ryntäykseen.

Vaikka indiania ammuttiin oikealta ja vasemmalta kuoliaaksi, onnistui
heille kuitenkin tunkea sen sotilas-vyöhykkeen läpi, joka ympäröitsi
palatsia.

Jo seisoi Manangani portaiden ensi astinlaudalla, kun hän äkkiä
seisahtui, sillä sotamiesten eronneet rivit paljastivat kaksi tykkiä,
valmiina lakaisemaan päällekarkaajia pois. Sekuntikin oli tässä kallis;
hänen täytyi päästä patterin yli, ennenkun tämä laukaistiin.

"Seuraa minua!" huusi hän, kääntyen Martin Paziin.

Mutta tämä oli äsken kumartunut alas elkä häntä kuullut, sillä neekeri
kuiskasi hänen korvaansa:

"Don Végalin taloa ryöstetään! Hän ehkä tapetaan!"

Kuultuaan nämä sanat vetäytyi Martin Paz taaksepäin. Manangani tahtoi
pidättää häntä, vaan tässä silmänräpäyksessä laukaistiin tykit ja
kaatoivat koko joukon indiania.

"Seuratkaa minua!" huusi Martin Paz ja muutamat uskolliset toverit
yhtyivät hänen kanssaan, niin että hän saattoi raivata itselleen tien
sotamiesten läpi.

Tämä pako näytti kavallukselta. Indianit luulivat päällikön pettäneen
heitä. Turhaan yritti Manangani uudelleen johtaa heitä tappeluun.
Kivääri-tulen aikaansaattama paksu savu kätki heidät hänen näkyvistään,
eikä enää ollut mahdollista jälleen koota joukkoja. Hämminki oli
ylimmillään ja pako oli täydellinen. Liekit, jotka nousivat taivaalle
moniaista korttelista, houkuttelivat muutamia pakolaisia rosvoamiseen,
mutta sotamiehet ajoivat heitä takaa ja tappoivat suuren joukon.

Kaiken tämän tapahtuessa oli Martin Paz saapunut don Végalin asunnolle,
jossa Sambo itse johti tuimaa taistelua. Vanhalla indianilla oli
kaksikin syytä täällä viipymiseen: hän taisteli hispanialaisen kanssa
ja tahtoi sen ohessa saada Saran käsiinsä, jotta hänellä olisi takaus
poikansa uskollisuudesta.

Kaatuneen portin ja kartanon maahan rauenneiden muurien kesken näkyi
don Végal, miekka kädessä, palveliainsa seurassa, pitäen puoliaan
ryntäävää väkijoukkoa vastaan. Tämän miehen uljuudessa ja rolkeudessa
oli jotakin jaloa. Hän kaasi miekallaan lähimmät viholliset alleen ja
hänen peljättävä käsivartensa oli koonnut hänen ympärilleen
ruumiskasoja.

Mutta mahdoton oli ajan pitkään pitää puoliaan tätä joukkoa vastaan,
joka enenemistään eneni pakolaisten saapuessa tänne Plaza Mayorista.
Don Végal huomasi, että puolustus joka silmänräpäys alkoi käydä
heikommaksi ja aikoi nyt vaan taistella viimeiseen asti, kun Martin Paz
salaman nopeudella takaapäin kävi ryntääjäin kimppuun ja siten pakoitti
heidät kääntymään häntä itseä vastaan. Luoti-tuiskun läpi raivasi hän
itselleen tietä don Végalin luo ja asettui markiisin ruumin vartijaksi.

"Oikein! Poikani! Oikein!" huudahti don Végal, pusertaen hänen kättään.
Nuori indiani pysyi yhtä alakuloisena.

"Oikein Martin Paz!" sanoi toinen ääni, joka tunki hänen sydämeensä.

Hän tunsi Saran äänen ja hänen käsivartensa raivasi verisen kehän
ympärilleen.

Sillä välin vetäytyi Sambo taappäin. Lukemattomia kertoja oli tämä
meidän aikainen Brutus heiluttanut miekkaansa omaa poikaansa kohti
haavottamatta häntä; ja yhtä usein oli Martin Paz pidättänyt
käsivartensa, joka oli isää haavottamaisillaan.

Äkkiä näkyi Sambon vieressä Manangani veren tahraamana.

"Sinä olet vannonut", sanoi tämä, "kostaa tuon kurjaa petosta hänen
sukulaisilleen, hänen ystävilleen ja hänelle itselleen. Nyt on koston
hetki käsissä. Kas tuossa lähestyvien sotamiesten joukossa on André
Certa!"

"Tule Manangani", sanoi Sambo hirveällä hymyilyllä. "Tulehan nyt!"

Ja molemmat lähtivät don Végalin kartanolta rientäen sotajoukkoa
vastaan, joka tuli juoksujalassa.

Sotilaat laukasivat pyssynsä, vaan pelkäämättä astui Sambo mestisin
luo, sanoen:

"Te olette André Certa. Aivan niin! Teidän morsianne on don Végalin
talossa ja Martin Paz aikoo ottaa hänet mukaansa vuorille".

Tämän sanottuaan indianit katosivat.

Siten oli Sambo asettanut molemmat viholliset vastakkain; ja
sotamiehet, petettyinä Martin Pazin läsnäolon kautta, ryntäsivät
markiisin taloa vastaan.

André Certa oli raivoissaan. Nähtyään Martin Pazin hyökkäsi hän tämän
päälle.

"Rahden kesken", ulvoi nuori indiani ja astui alas kiviportailta, joita
hän niin urhoollisesti oli puollustanut sekä astui suoraan mestisiä
1ohden.

Siinä nämä nyt seisoivat jalka jalkaa vasten, rinta rintaa vasten,
heidän kasvonsa koskettelivat toisiaan ja verivihollisina he
silmäilivät toisiaan.

Eivät ystävät, eivätkä viholliset voineet lähestyä heitä. Nyt he
syleilivät toisiaan ja tässä kauheassa syleilyssä melkein tukehtuivat.
Mutta André Certa pääsi uudelleen Martin Pazin päälle, jolta tikari oli
hukkunut. Mestisi kohotti kätensä, vaan indianin onnistui saada käteen
kiini, ennenkuin tämä laskeusi. André Certa koki nyt turhaan irtautua
ja tämän kääntäessä tikarinsa itseään kohti upotti Martin Paz sen
syvälle mestisin sydämeen. Sitten heittäytyi hän don Végalin syliin.

"Paetkaamme vuorille, poikani", huudahti markiisi. "Vuorille! Minä
rukoilen sinua".

Nyt ilmaantui juutalainen Samuel, joka heittäysi André Certan ruumiin
yli ja tempasi lompakon hänen povestaan. Mutta indiani, joka tämän
huomasi, riisti vuorostaan lompakon juutalaiselta, aukasi ja käänteli
lehtiä, huudahti ilosta ja lähestyi markiisia, antaen hänelle paperin,
johon oli kirjoitettu:

"Herra Andrélta olen saanut sadantuhannen piasterin suuruisen summan,
jonka minä sitounnun hänelle maksamaan takaisin, jollei Sara, jonka
olen pelastanut San José-laivan haaksirikossa, ole markiisi don Végalin
tytär ja ainoa perillinen.      Samuel".

"Tyttäreni!" huudahti hispanialainen ja riensi Saran huoneesen. Nuori
tyttö ei ollut siellä ja pastori Joachim, ähkyen veressään, saattoi
ainoastaan änkyttää nämä sanat:

"Sambo ... vei ... hänet Madeiran rannalle..."

"Lähtekäämme", huudahti Martin Paz.

Don Végal seurasi indiania sanaakaan sanomatta. Hänen tyttärensä!...
Hänen täytyi löytää tyttärensä.

Muulit tuotiin esille ja molemmat miehet nousivat niiden selkään,
varustettuina nahkaisilla säärystimillä, jotka ylettyivät polvien
yläpuolelle sekä leveälierisillä olkihatuilla, jotka suojelivat heidän
päitään. Pistolit pistettiin tuppeen ja kumpikin ripusti hartioilleen
karpiinan (lyhyen ratsu-pyssyn). Martin Paz oli kiertänyt suopunkinsa
ympärilleen ja sitonut suopungin toisen pään muulin siloihin.

Indiani tunsi vallan hyvin niitä vuoria ja tasankoja, joita oli
matkustaminen. Hän tunsi hyvin niitä seutuja, joihin Sambo oli vienyt
hänen morsiamensa. Hänen morsiamensa! Uskalsiko hän kutsua markiisi don
Végalin tytärtä morsiamekseen?

Hispanialainen ja indiani, joilla nyt oli ainoastaan yksi ajatus, yksi
päämäärä, joutuivat pian etäälle Cordillerien vuorien soliin, joissa
kasvaa cocos- ja havupuita. Seeterit, pumpulipensaat ja aloet jäivät
heidän selkänsä taakse sekä ne tantereet, joilla kasvoi maissi ja eräs
laji hispanialaisia apilaita. Muutamat kaktuspensaat pistelivät välistä
heidän muulejaan ja pidättivät niitä usein kuilujen rinteillä.

Ihminen, joka tähän vuoden aikaan matkusti vuorten poikki, oli hengen
vaarassa, sillä lumen sulaminen kesäkuun auringon paistaessa
aikaansaattoi suuria tulvavesiä ja usein hirmuiset kalliolohkareet
kiskottiin vuorten huipuilta ja romahtivat ukkosentapaisella jylinällä
pohjattomiin syvyyksiin. Mutta isä ja rakastaja matkustivat yötä päivää
lepäämättä.

He saapuivat Andien korkeimmalle huipulle, joka on neljätoistatuhatta
jalkaa merenpinnan yli. Siellä oli kasvullisuus runsaampi. Usein
kohtasivat heitä nuo kauheat myrskyt, jotka riehuvat Cordillereilla ja
jotka korkeimmilla vuoren huipuilla matkaansaattavat lumituiskuja. Don
Végal välistä vasten tahtoansa pysähtyi, mutta Martin Paz auttoi ja
suojeli häntä äärettömistä lumikinoksista.

Täällä Andien korkeimmalla kukkulalla täytyi heillä olla sanomaton
tahdon lujuus, jotteivät väsymyksestä uupuisi, kun vielä lisäksi olivat
jonkunmoisessa taudissa, joka rohkeimmaltakin ihmiseltä riistää hänen
uljuutensa.

Cordillerien itäisellä rinteellä näkivät indianien jälkiä ja saattoivat
vihdoin ruveta astumaan alas. He saapuivat äärettömän suuriin naispuu-
metsiin, jotka kasvavat Perun ja Brasilian välisillä tasangoilla ja
täällä näissä sanomattoman tiheissä metsissä oli Martin Pazin vainu
hänelle vallan tarpeen. Puoleksi sammunut valkia, jalkojen jäljet,
pienet katkotut, sinne tänne nakatut oksat, kaikki nämä olivat hänen
tutkinto-esineitänsä.

Don Végal pelkäsi, että hänen onneton tyttärensä oli raahattu jalkasin
kivien ja muiden esteiden yli, mutta indiani näytti hänelle muutamia
piikiviä, joita oli maahan poljettu ja joista näki, että jonkun eläimen
jalka oli niitä polkenut; sitä paitsi oli puun oksia katkottu sekä aina
nakattu samaan suuntaan ja niitä oli ainoastaan ratsastava ihminen
saattanut katkoa. Don Végal alkoi toivoa; Martin Paz oli toki niin
uskalias ja niin taitava, ikäänkuin eivät mitkään esteet olisi olleet
hänelle ylitse-pääsemättömät, eivätkä mitkään vaarat liian suuret.

Eräänä iltana täytyi don Végalin ja Martin Pazin seisahtua, sillä
olivat vallan uuvuksissa. He olivat saapuneet virran rannalle; tämä
virta oli nimeltään Madeira, jonka Martin Paz nyt vallan hyvin tunsi.

Sanomattoman suuria rhizophoria levitti oksiaan yli veden ja oikulliset
köynnös-kasvit yhdistivät niitä samansukuisiin puihin toisella
rannalla.

Olivatko rosvot kulkeneet pitkin rantoja, vai olivatko käyneet joen
poikki ja oliko tämä ylikulku tapahtunut suoraan joen poikki. Kas
tuossa, mitä seikkoja Martin Paz tuumaili itsekneen. Huolellisesti
tutkien muutamia epäselviä jälkiä, kulki hän pitkin jyrkkää rannikkoa
ja saapui pienelle aukealle metsässä. Muutamat jäljet maassa osottivat,
että joukko ihmisiä oli käynyt joen poikki tällä kohdalla.

Martin Paz koki juuri naada ylitsemenopaikkaa selville, kun hän äkkiä
huomasi mustan, äärettömän suuren möhkäleen, liikkuvan lähellä
katkaistua puuta. Hän päästi suopunkinsa irti ja valmistausi tappeluun,
mutta, astuttuaan pari askelta, näki hän siinä makaavan muulin, joka
oli juuri kuoleman kielissä. Kuoleva eläin-raukka oli tullut
haavoitetuksi kaukana siitä paikasta, johon se nyt oli laahannut
itsensä; veripisarat, joita indiani näki, todistivat sen. Hän selvään
huomasi, että indianit olivat tappaneet eläimen tikarin pistolla, kun
eivät saattaneet viedä sitä muassaan joen poikki. Nyt hän hyvin tiesi,
mitä tietä hänen vihollisensa olivat kulkeneet ja palattuaan don
Végalin luo sanoi hän:

"Huomenna me ehkä tapaamme niitä".

"Käykäämme heti paikalla joen poikki", vastasi hispanialainen.

"Mutta miten?"

"Uimme", vastasi don Végal ja molemmat riisuivat vaatteet yltään.
Martin Paz kokosi vaatteet myttyyn, jonka hän sitoi päähänsä kiini. Ne
liukuivat hiljakseen eteenpäin vedessä, peljäten noita vaarallisia
kaimania, joita Brasilian ja Perun joet vilisee.

Onnellisesti pääsivät toiselle rannalle.

Martin Pazin ensimäisenä toimena oli löytää indianien jälkiä, mutta hän
tutki turhaan lehtiä ja piikiviä; hän ei voinut mitään huomata.

Virta oli kuljettanut heitä hiukka syrjään, mutta kun don Végal ja
indiani nousivat jyrkälle rannikolle, onnistui heille jälleen löytää
jälkiä, jotka nyt olivat vallan selvät. Tällä kohdalla oli Sambo
noussut maihin joukkoineen, jotka olivat pitkin matkaa lisääntyneet.
Indianit vuorilla ja tasangoilla kiljuivat vihoissaan, kun he, jotka
tuskaantuneina odottivat voittoa, huomasivat olevansa petetyt ja kun
sen ohessa huomasivat näillä olevan koston uhri muassaan, seurasivat he
vanhan indianin joukkoa.

Nuori tyttö ei enää pitänyt lukua siitä, mikä tapahtui hänen
ympärillään. Hän astui eteenpäin, sillä raa'at kädet tuuppasivat häntä,
kun hän tahtoi seisahtua. Jos hän olisikin jätetty tähän erämaahan, ei
hän olisi voinut astua askeltakaan kuolemata välttääkseen. Väliin
johtui hänen mieleensä nuori indiani; sitten kaatui hän juurikuin
kuolleena muulin kaulaa vasten. Kun hänen täytyi joen toisella rannalla
käydä jalkasin, laahasi kaksi indiania hänet perässään ja veri-jälki
osotti, missä hän oli kulkenut. Mutta Sambo ei pitänyt suuresti lukua
siitä, että tämä jälki ilmotti hänen matkaansa. Hän lähestyi näet
päämaaliaan, sillä pian joen koskien pauhina alkoi kuulua!

Indianiparvi oli nyt saapunut pieneen kylään, jossa oli satakunta
kahiloista ja savesta rakennettua möktiä. Indianein perille päästessä
huusi suuri joukko vaimoja ja lapsia ilosta; mutta nämä ilohuudot pian
muuttuivat raivon huudoiksi, kun kuulivat Martin Pazin petoksesta
kerrottavan.

Sara katseli väliäpitämättömästi vihollisiaan. Kaikki nuo ilkeät
olennot irvistelivät hänen ympärillään ja kauheimmat uhkaukset
lausuttiin hänen kuullen.

"Missä on puolisoni?" kysyi joku. "Sinä olet syypää hänen kuolemaansa."

"Ja missä on veljeni, joka ei enää palaja wigwamiinsa? Mihin olet hänen
pannut?"

"Kuolema hänelle! Jokainen meistä saakoon palasen hänen lihastaan!
Tappakaa hänet!"

Kaikki nämä naiset lähestyivät nyt nuorta tyttöä, heiluttaen puukkoja
ja sytytettyjä kekäleitä sekä ottaen käsiinsä suuria kiviä.

"Hiljaa", huusi Sambo, "ja kuulkaat kaikki päälliköiden tuomioa".

Naiset tottelivat vanhaa indiania, luoden kuitenkin kauheita katseita
nuoreen tyttöön. Sara, verellä pirskoitettuna, makasi pitkänään
piikivillä rannalla. Vallan kylän läheisyydessä syöksi Madeira, joka
tässä oli ahdistettu syvään uomaan, vesipaljoutensa salaman nopeudella
enemmän kuin sadan jalan korkeudelta ja päälliköt tuomitsivat Saran
kuolemaan tässä koskessa.

Auringon noustessa oli Sara sidottava kaarnaveneesen ja jätettävä
virran vietäväksi.

Tämä oli neuvoskunnan tuomio ja tuomion toimeenpaneminen lykättiin
huomiseksi ainoastaan sen vuoksi, että uhrilla olisi tuskallinen yö.
Kun tuomio kuultiin, kuului ilon ulina ja kauhea hurjuus näkyi
vallanneen indianit.

Yöllä pidettiin hurjat juomingit; viina kiehui hurjien päissä.
Tanssijat hajalla hapsin ympäröivät nuorta tyttöä. Indianit juoksivat
viljelemättömän kentän poikki, heiluttaen sytytettyjä piniepuun oksia.

Koko tämä rähinä kesti auringon nousuun saakka ja siksi kunnes auringon
ensimäiset säteet valaisivat näyttämöä.

Muori tyttö sidottiin paaluun kiini ja sata kättä tahtoi raahata häntä
tangaistukseen.

Kun Martin Pazin nimi sattumalta kuului tytön huulilta, kaikui hänelle
vastaukseksi vihan ja koston ulina.

Tytön täytyi kävellä jyrkkiä polkuja pitkin terävien kivikasojen yli,
sillä tätä tietä myöten kuljettiin joen yläpuolelle. Verisenä saapui
uhri tälle paikalle. Kaarnavene odotti häntä sata askelta
vedenputouksesta; siihen hän laskettiin ja sidottiin kiini köysillä,
jotka leikkasivat syvälle lihaan.

"Kostoa!" huusi koko heimokunta yhtä haavaa ja yhdestä suusta. Vene
päästettiin irti ja pyöri vesipyörteessä.

Äkkiä näkyi kaksi miestä toisella rannalla. Nämä olivat don Végal ja
Martin Paz.

"Tyttäreni! Tyttäreni!" huudahti isä ja laskeusi polvilleen rannalle.

Martin Paz, joka seisoi kalliolla, heitti suopunkinsa viuhuen päänsä
yli ja juuri kuin kaarnavene oli laskeumaisillaan koskea alas, kiertyi
pitkä nuora auki ja tarttui ansan tavoin veneesen.

"Tappakaa hänet!" ulvoi villi indiani-joukko.

Martin Paz veti nuoran luokseen ja vene, killuen kuilun yläpuolella,
lähestyi häntä vähitellen. Äkkiä suhisi nuoli läpi ilman ja nuori
indiani, joka keikahti suulleen uhrin alukseen, joutui Saran kanssa
kosken pyörteesen. Seuraavassa silmänräpäyksessä toinen nuoli sattui
don Végaliin ja läpäsi hänen sydämensä.

Martin Paz ja Sara olivat ijäksi päiväksi yhdistetyt, sillä kuoleman
hetkellä oli nuoren tytön viimeinen toimi ollut uudesta-syntyneen
indianin otsalle painaa kasteen pyhän merkin.


loppu.







End of the Project Gutenberg EBook of Martin Paz, by Jules Verne

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MARTIN PAZ ***

***** This file should be named 17312-8.txt or 17312-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/1/7/3/1/17312/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.net/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.net),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.net

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.